Mulla oli eilen taas vapaapäivä koulusta, joten sehän
tarkotti sitä, että reissun päälle oli lähdettävä. Tällä kertaa reitiksi
valikoitu aika vaativa reitti, jonka lähtöpisteenä oli Cruz Granden sola 1249 metrin korkeudessa ja
päätepisteenä San Mateon kylä (836 m). Menomatka kolmella eri bussilla Cruz Grandeen
kesti kotoa 2.5 tuntia kaikkine vaihtobussien odotteluineen ja bussikuskin
kahvitaukoineen tien varrella sijainneessa baarissa. (’’Onhan ok, jos pidetään
5 min (=10 min) kahvitauko?’’ Olin siis ainut matkustaja tässä vikassa bussissa.)
Lähtöpisteessä aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja
maisemat oli mielettömät. Sadan kilometrin päässä näky Teneriffan Teiden
huippu. Ensimmäinen tunti oli aika kovaa kiipeemistä pitkin keskiajalla
rakennettua mukulakivipolkua. Reitin alkupuoliskolla poimin myös yhteensä neljä geokätköö,
oon todellakin niin koukussa tähän uuteen harrastukseeni! Yksi näistä oli kätkö, joka ei ollu ihan reitin varrella ja paluu takasin ei sujunutkaan ihan ongelmitta. Ylhäällä sää muuttu aika dramaattisesti ja melko yht'äkkiä. Nousi kauhee sumu ja eteen ei taas nähny paria metriä enempää. Palasin tarkotuksella vähän takasinpäin ja taas matka jatku.
Sääkin hetkellisesti vähän selkeni. Kiipesin Pozo de las Nievesille, toiselta nimeltään Campanario eli kellotapuli (1926 m) ja vähän myöhemmin pääsin vallottaan Gran Canarin korkeimman
kohdan (Pico de las Nieves eli lumihuippu, 1951 m). Tosin tässä vaiheessa sumu oli taas yltyny, enkä
juuri mitään maisemia sieltä kyllä nähny. Satamaankin alko pikkuhiljaa, kun
lähdin laskeutumaan huipulta alaspäin.
Tässä vaiheessa tapahtu sitten
jotain, mitä en vieläkään ihan pysty käsittään. Ilmeisesti en tajunnu kääntyä
tieltä vasemmalle polulle, vaan jatkoin suoraa. Ohjeet kirjassa oli tältä osin
vähän epäselvät tai sitten luetun ymmärtäminen oli sumentuneilla silmillä vähän
puutteellista. Tuloksena oli, että matkasin aivan väärään suuntaan ja odotin
vaan, millon tulee vastaan GC-130 tie. Eihän se tullu. Eteenpäin en paljoo
nähny. Jos olisin nähny, olisin ehkä tajunnu, että suunta ei nyt oo ihan
oikee. Tässä vaiheessa kaivoin kompassin repusta (tällä kertaa oli sentään
mukana, edistystä!) ja otin polvisuunnan kohti San Mateoo. Vilkasin kelloo ja
laskeskelin, että pimee tulee kolmen tunnin päästä. Ei siis mitään hengenhätää
vielä, mutta kyllä siinä vähän rupesin kelaileen vaihtoehtoja:
1. Yritän löytää jonkun tien ja auton ja liftata ihan minne
vaan, mistä pääsee johonkin sivistyksen pariin.
2. Yritän löytää takasin vaellusreitille ja selvitä omin
jaloin San Mateoon.
3. Jos en pysty toteuttaan kohtia 1 tai 2, yritän löytää
jonkin kolon, jossa yöpyä.
No oikeesti tilanne ei ollu niin paha ja pysyin ihan rauhallisena. En kuitenkaan ollu vaeltamassa missään Himalajan vuoristossa,
vaan suhteellisen pienellä ja asutulla saarella, jossa meri tulis kuitenkin
vastaan jossain vaiheessa. ;) Löysin polun, joka meni melko oikeeseen
suuntaan. Lopulta siinä kävin niin, että
tää polku pääty sille tielle, jolta mun alunperinkin piti kääntyä, tosin kohta
oli eri. Jatkoin polkua alaspäin ja näin sähkölinjan. Myös oppaassa puhuttiin
sähkölinjasta ja vihdoin alko tuntuun, että voisin selvitä. Jatkoin linjaa
pitkin pari sataa metriä alaspäin ja tulin isommalle polulle, jota seuraamalla löysin
vihdoin GC-130 tien ja sitä pari sataa metriä kuljettuani näin ehkä reissun
ilahduttavimman kyltin: San Mateo ja nuoli! Olin vihdoin taas oikeella reitillä!
Reitin loppupätkä olikin sitten lähes pelkkää laskettelua,
ensin aika vaativaa polkua jyrkässä
rotkossa, mutta pikkuhiljaa polku parani ja lopussa reitti kulkikin pitkin oikein mukavaa
harjannetta kohti San Mateoo. Intouduin jopa vähän juoksemaan viimesen reilu
puoli tuntia (halusin vaan nopeesti kotiin). Yhteensä reitti taukoineen kesti
reilut kuus tuntia, mutta yllättävän hyvin fyysisesti silti jaksoin. Eväät ja
juomat riitti hyvin koko matkaksi.
 |
| Hoya del Gamonalin kylä |
Jotain olin oppinut edellisistä vaelluksista ja kompassi oli
tällä kertaa mukana. Seuraavalla kerralla voisin pitää sitä vaikka ihan kädessä
saakka, niin suuremmilta harhautumisilta voisin välttyä. Samoin jatkossa voisin
ottaa ihan mukaan saakka vaelluskartan hätätapauksien varalta. Se on vaan niin
iso lakana, että kädessä sitä on vähän vaikee kuljetella, mutta eiköhän se
reppuun just ja just mahtuis. Kaikesta
jännityksestä ja paikoin huonosta säästä huolimatta oli kyllä hieno ja ainakin
mieleenpainuva reissu! Jos säät suosii, niin ehdottomasti suosittelen tätä
reittiä kyllä muillekin, jos haluaa Gran Canarialla vaeltaa ja nähdä mahtavia vuoristomaisemia. Ilman harhautumisia
ja kätköjen perässä juoksentelua matkan pitäis jäädä reilusti alle 20
kilometrin, mulla Garminiin tältä reissulta kolahti 26,2 km. Vähän aikaa tästä kestää palautua, mutta eiköhän taas ens viikolla joku uus vaellusreissukin oo tiedossa. J
