Ajatuksia

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikille! Tänään tulee tasan 5 kuukautta täyteen Las Palmasissa asumista. En voi tajuta. Tää syksy on menny ehkä nopeiten ikinä. En voi sanoo, että olisin ihan koko ajan nauttinu. Aluks oli aika vaikeeta. Kevät ja kesä ei menny ihan suunnitelmien mukaan, joten sinällään maisemanvaihto teki hyvää. Mutta aluks olin aika yksin täällä. Mulla oli melkein kaksi ja puoli viikkoo lomaa ennen kielikurssin alkua, joka oli ehkä vähän liian pitkä aika, kun ei tuntenu ketään paitsi kämppikset, joilla niilläkin oli töitä ym. vähän omat kuviot. Jalan tilannekin oli vähän auki, kauheesti en uskaltanu juosta, koska parantuminen oli vasta alkanut. Vaelluksia ja pyörälenkkejä tein kuitenkin paljon, ja kun kielikurssi ja paria viikkoa myöhemmin varsinainen koulukin alko, pääsin taas arkirytmiin mukaan ja sain enemmän kavereita. Syyskuun lopussa kävin ekan suunnistuskisan täällä ja sillä tiellä oon edelleen. Tajusin, että näitä juoksu- ja suunnistuskisojan on täällä syksyn mittaan joka viikonloppu, joten miksen niissä kävis, kun sitä tykkään tehdä. Sitä myöten oli selvää, että biletykset jäi syksyn edetessä aika vähälle, mutta en mä nyt Suomessakaan niin kauheesti oo sellasta harrastanu, joten miks sitten täällä? Kaverit on kyselly mukaan juhlimaan, enkä mä tahallani oo halunnu olla töykee vastatessani, että sori en mä nyt voi viettää perjantaiyötäni ulkona, vaikka mulla onkin vasta sunnuntaina kisa. Jotkut tajuu, useimmat ei. Tiedän, että tää on vähän erilaista Erasmus-vaihtoelämää, kun monet sen mieltää olevan, mutta toisaalta tää on just sitä mun näköstä. Enkä mä välitä, vaikka oonkin saanu ’’crazy sporty Finnish girl’’ -maineen täällä. Oikeestaan se on ihan hauskaa. 

Monet Suomessa vähän naurahti, kun kerroin lähteväni Las Palmasiin vaihtoon. Täytyy myöntää itsekin vähän hymähtäneen, kun joskus 10 vuotta sitten matkalla täällä perheen kanssa ollessamme huomattiin kyltti Universidad. Onko Las Palmasissakin tosiaan yliopisto? Enpä olis sillon uskonu, että vielä jonain päivänä oikeesti itsekin opiskelen siellä. Tai opiskelen ja opiskelen. Niinku etukäteen  olin suunnitellutkin, tän vaihdon tarkotus oli tosiaan ’’puolen vuoden reeniloma’’ ja se on toteutunu aika hyvin. Tottakai mä oon opiskellukin, mutta vaan sen verran, kun oikeesti on ollu pakko. Ihan 0-opintopisteillä ei Aalto apurahoja myönnä, joten kyllä mä oon vähän töitäkin tehny. Mutta en mitään ylimäärästä, Aallon puolesta kun opintopisteet alkaa olemaan aikalailla dippatyötä vaille nyt suoritettu, joten hulluhan sitä nyt turhaan työtä tekis? 

Ajatuksia Las Palmasista. Kaupungista on tullu mun toinen koti ja varsinkin täällä vanhassa kaupungissa Veguetassa oon viihtyny tosi hyvin asua. Vähän rauhallisempaa ja siistimpää aluetta kun itse keskusta, jonne kuitenkin pyörällä pääsee alle vartissa (bussilla menee puoli tuntia). Lomalle en kuitenkaan Las Palmasiin itse lähtis. Löytyy hienompiakin paikkoja (Las Palmas on oikeesti aika ruma kaupunki...) ja puhdasta rantalomaa kaipaavalle etelä on parempi. Tähän saareen kokonaisuutena oon kyllä vähän rakastunu. Unelmapaikka urheilijalle ja muillekin. Ilmasto on kiva. Täällä on meri ja upeita hiekkarantoja, mutta vastapainona vuoret ja mahtavat maisemat. Las Palmasista löytyy sitä kaupungin vilskettä ja etelästä puolestaan kunnon turistirysäkeskittymät, mutta ympäri saarta myös lukuisia kauniita vanhoja kaupunkeja ja kyliä, jotka on lomalaisille ehdottomasti näkemisen arvoisia paikkoja. Etelä ja pohjonen on kun kaksi eri maailmaa. Jos tulee koti-ikävä, ei tarvii ottaa kun bussi alle, huristella 45min etelään ja sen jälkeen kuuleekin joka toisen puhuvan suomee tai vähintään ruotsia. Toisaalta taas täällä Veguetassa en oo kertaakaan törmänny suomalaisiin turisteihin, vaikka varmasti niitäkin täällä käy. Las Canterasin rantabulevardilla lenkkeillessä suomee kuulee sentään vähän enemmän. Mutta noin yleisesti paljon paikallisempi meininki täällä pohjosessa, kun etelän turistirysissä. Mutta on sielläkin aina välillä kiva käydä. 

Mitä tulee sitten yleensä espanjalaiseen elämäntyyliin, siitä voisin kirjottaa vaikka pienen kirjan. Niinkun oon aikasemminkin jo täällä blogin puolella maininnu, niin tottuminen maan tavoille ei oo ollu helppoo. Kun on suomalaisena tottunu, että asiat hoituu, niin täällä se on välillä vähän vaikeeta hyväksyä, että asiat ei hoidukkaan ihan samalla tehokkuudella. Mañana mañana. Ja välillä se ärsyttää, ja paljon. Toinen asia, mille kämppikset ja jotkut kaverit naureskee on mun ruokailurytmi. Kun porukka syö aamupalaa, mä syön lounasta. Kun porukka syö lounasta, mä syön päivällistä. Kun porukka syö päivällistä, mä... oon nukkumassa. :) Multa on kysytty, miks en oo onnistunu vaihtaan rytmiä, vaikka oonkin ollu täällä jo useemman kuukauden. Ei se oo niin helppoo. Minkä sille voi, jos herää joka aamu ennen kello seittemää, kyllä siinä väkisinkin alkaa oleen lounasaika viimestään kello 12.  

Oon syksyn aikana ollu tekemisissä ulkomaalaisten ihmisten kanssa enemmän kun koskaan ennen. On ollu mielenkiintosta tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin, huomata eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Pohjoismaalaisia Erasmus-ihmisiä täällä ei juurikaan oo. Meitä on tosiaan kolme suomalaista ja yhteen ruotsalaiseen oon törmänny. Eniten porukkaa tuli Italiasta, Puolasta ja Saksasta. On ollu mielenkiintosta huomata, kuinka kiinnostuneita ihmiset on Suomesta ja kuinka vähän ne toisaalta tietää siitä. Se on jossain siellä kaukana pohjosessa, siellä on aina lunta ihan kauheesti ja jäätävän kylmä. Monelle tuli yllätyksenä, kun kerroin, ettei siellä Suomessa joulunakaan suurimmassa osassa maata ollu lunta ollenkaa. Ja tosiaan kesällä on samanlaista kun täällä nyt. Siis mitä, eikö siellä aina ookkaan lunta? Tän viiden kuukauden aikana oon todella oppinu arvostaan Suomea ja oppinu oikeesti ymmärtään, mitä tarkottaa, että on ollu lottovoitto syntyä Suomeen. Esimerkiksi se, että meille maksetaan Suomessa siitä, että opiskellaan, on jotain aivan luksusta. Ja se, että vettä saa juoda hanasta! Alkaa jo kyllästyttään noiden 8 litran vesikanistereiden kantaminen. No on ainakan haba kasvanu, jos ei muuta.

Syksyn aikana oon löytäny jonkinlaisen tasapainon elämääni. Olin pari vuotta tehny töitä ja koulua samanaikasesti ja välillä se oli aika raskasta. Vaikka ei sillä, on mulla välillä sinne töihinkin ikävä. Ja niitä työkavereita. Mutta joskus se 3 päivää viikossa koulua + 3 päivää töitä + reenit + kisat + sosiaalinen elämä oli vaan aika rankkaa. Mutta suorittaja mikä suorittaja. Sen verran rentoo elämänasennetta oon täällä kuitenkin oppinu, että josko saisin sitä vähän mukaan Suomeenkin sitten. Ainakin koulu + työ pitäis olla yhtä kuin dippa keväällä. Kunhan sais eka kaiken järjestymään, vähän on vielä prosessi kesken. Ehkä siks mulla ei niin kiire täältä vielä pois oliskaan. Vaikka oon täältäkin muutamia hyviä kavereita saanu, niin kyllä ne parhaat kaverit silti on Suomessa ja vähän on jo ikävä. Ja perhettä myös. Onneks on Skype ja koti-ikävää vähän helpotti, kun sisko kävi täällä ja vajaan kuukauden päästä saankin lähes koko suvun tänne, kun äiti, iskä, Niina ja täti miehineen saapuu saarelle. Vajaa kuukausi on myös seuraavaan suurempaan voimanponnistukseen, kun Gran Canaria maraton kisaillaan 26.1. Viimeset tentit mulla on 23.1. ja 24.1., joten viikolla 4 onkin sitten paljon ohjelmaa. Siihen saakka otan rennosti ja nautin täysillä viimesestä kuukaudesta täällä!

Kohti Lanzarotea

Suomi 96 vuotta ja 2 päivää maratonille. Siinä mulle päivän tärkeimpiä lukuja. Kovasti en pääse tässä Suomen itsenäisyyttä juhlimaan, mutta ajatuksissa Suomi tänään on. Ihan Suomen itsenäisyyspäivää kunnioittaen täälläkin on tänään pyhäpäivä, koulut ja kaupat suljettu. Sehän sopii mulle, ettei tarvii espanjan tunneille raahautua, vaan ehtii hoitaan kaikki loput matkaan liittyvät asiat ja kerätä voimia (=syödä).

Ruualla ei sais leikkiä, mut oli pakko. Aika hieno vaikka itse sanonkin.

Ihan ei oo kaikki putkeen tällä viikolla menny ja nyt onkin 5 päivän antibioottikuuri päällä. Onneks syynä oli ’’vaan’’ hammassärky ja viisaudenhampaat, jotka sieltä kovasti haluis alkaa kasvamaan. Kävin tosiaan tiistaina hammaslääkärissä, kun jo pari päivää jatkunut hammassärky ei ottanu helpottaakseen. Olin varma, että siellä on joku megaiso reikä, mutta röntgenkuvat tosiaan sitten paljasti, että pari uutta hammasta sieltä olis puskemassa ja pieni tulehdus päällä. Sovittiin kuitenkin, että hoidan jatkotoimenpiteet sitten Suomessa vasta (Go YTHS!) ja toivon, ettei tilanne kovin pahaks sitä ennen pääse muodostumaan. 

Muuten viikko onkin sujunu ihan suunnitelmien mukaan, enkun koe ja esitelmä klaarattu, lähes 30 sivun referaatti melkein valmis (ja DL vasta viikon päästä, kerrankin oon ajoissa!) lapsenhoitokeikka Puerto Ricossa heitetty (ja mm. viidet salkkarit, kiitos tv-kaista ja kiltisti koko ajan nukkunut vauva), matkajärjestelyt tehty ja laukku pakattu. Nyt vaan toivotaan, että sunnuntaina olis kulkupäivä! Haastavaa mulle tulee olemaan, kuinka osaan alottaa tarpeeks hiljaa. Tässä on nyt sen verran juostu lyhyitä kisoja, että helposti tulee vanhasta muistista alotettua samaa vauhtia. Se vaan on fakta, että alle nelosen vauhtia en voi maratonia juosta, vielä. ;) Jotkut on kyselly multa aikatavotetta ja mun on tosi hankala vastata siihen. Maratonin ennätyshän (ja mun ainoa katumaratonaika) on 3:42 (Tukholma 2013), mutta toisaalta sillon en edes oikeestaan mitään aikaa yrittäny juosta, ekat 10km vetelin siskon kanssa reilusti yli vitosen kilsavauhtia, eli melko hölkkää. Puolen tunnin ennätyksen parantamiseen olisin kyllä tyytyväinen, mutta saa nähdä. Reitistä en oikeen osaa sanoo, kuinka nopee se on, mutta ei nyt ainakaan pahimmalta mahdolliselta profiili näytä.

Jostain oon tosin lukenut, että vähän tuulista saattaa olla. Mutta tää on vaan yks kisa muiden joukossa, eikä sillä oikeestaan oo mitään vaikutusta mun elämään, mikä se aika nyt loppujen lopuks tulee olemaan. Toivon, että pystyisin tekemään hyvän, nousujohteisen kisan ja välttyisin pahalta hyytymiseltä. Lisäks toivon, että jalat olis ehjinä vielä maratonin jälkeenkin. Tänään yölaiva kohti Arrecifea ja aamulla sitten perillä. Ei tässä kai muuta sitten, kun palataan asiaan ens viikolla kisaraportin muodossa. Adios, hasta luego! 

Mañana, mañana...

Otsikko ei viittaa huomiseen suunnistusliigan päätöstapahtumaan, vaikka kieltämättä aika innoissaan sitä tällä hetkellä odotankin. Mañana, mañana eli huomenna (tai myöhemmin, ens viikolla, ehkä ens vuonna) viittaa tässä tapauksessa tähän espanjalaiseen rentoon asenteeseen, jolla kaikkiin asioihin täällä suhtaudutaan.

Tällä viikolla viikonloppu alko jo torstaina, kun perjantai paljastu yllärivapaaks Pyhäinpäivän (Día de todos los Santos) vuoksi. Päivän suunnitelmat ehtikin muuttua aika moneen kertaan. Ihan alunperin piti olla normipäivä, reeniä ja koulua. Tiistaina tosiaan sitten kuultiin, että perjantaina onkin fiestapäivä, eikä luentoja ollenkaan. Eli tiedossa kunnon reenipäivä. Sitten bongasin, että päivällä olis mahdollista mennä hyppään benjihyppy ja sinne tulikin sitten ilmottauduttua. No torstai-iltana saadaan sitten tietää, että tapahtuma siirtyykin parin viikon päähän, koska on luvattu huonoo säätä!? Vähän suututti, olin jo ehtiny innostuun aika lailla, eikä tää uus päivä sovi aikatauluihin yhtä hyvin. Mutta hyppy on joka tapauksessa maksettu jo, että jossain vaiheessa tässä sen tuun vielä tekeen! No lohdutuksena tästä pettymyksestä mua pyydettiin mukaan saaren kiertoretkelle ja suostuin ilomielin, koska saaren länsiosa onkin vielä kokonaan vallottamatta. Mutta jo parin tunnin päästä tuli viestiä, ettei saaren kierto nyt perjantaina onnistukaan, koska kuskin pitää olla kaupungissa takasin jo klo 16:00. Lopulta päädyttiin sitten tekeen vähän lyhyempi retki muutamissa saaren pohjoispuolen kaupungeissa/kylissä. Täällä ei todellakaan siis kannata kovin pitkälle elämää suunnitella. Muutoksia tapahtuu koko ajan ja siitä ei paljon stressata. Myös ihan itsestään selviin asioihin vastaaminen ja asioiden hoitaminen saattaa joskus kestää aivan uskomattoman kauan. Olis kertoo parikin esimerkkiä, mutta annetaan olla tällä kertaa. Lisäksi lähes aina ollaan myöhässä joka paikasta. Suomalaiselta täsmällisyyden rakastajalta tällaseen kaikkeen tottuminen vaatii vähän aikaa, kun ei vielä kolmen kuukauden jälkeenkään oo täysin sopeutunu. Mutta tekee ihan hyvää mulle, viimeisimmät vuodet oon kuitenkin aika tukka putkella painanu kodin, koulun ja työpaikan väliä ja siinä samalla yrittäny aika paljon reenatakin, joten ihanan stressitöntä elämää sitä tällä hetkellä saa viettää. Ja aion kyllä todella nauttia tästä!

Muutama sananen eilisestä retkestä sitten. Vaikka se lopulta supistukin kokopäiväretkestä puolipäiväretkeks, niin paljon ehdittiin silti nähdä ja kivaa oli. Osassa paikoista olinkin jo vaellusten lähtö- tai päätepisteiden ansioista nopeesti vieraillu, mutta nyt pääsin vähän paremmalla ajalla tutustuun kohteisiin ja sain tietoo vähän pintaa syvemmältä. Arucasissa nähtiin kaupungin mahtava kirkko sekä sisältä, että ulkoa sekä vierailtiin kukkulan huipulla, Montaña de Arucasilla. Galdarissa pyörähdettiin Pintada Cueva museolla, jonka jälkeen mentiin ihmetteleen aaltoja ja majakkaa Faro de Sardinaan. Reissun viimeset kohteet oli Puerto de las Nievesin satama sekä Agaete, jossa käytiin muun muassa tsekkaamassa  El Dedo de Dios (Jumalan sormi) -luonnonmonumentti ja lopuks syötiin vielä rantaravintolassa vähän erilaisia tapaksia, lähinnä mustekalaa, juustoo ja perunoita kanarialaisittain. Opetin myös reissun aikana koko porukalle vähän geokätköilyn alkeita, ja pari matkan varrelle osunutta kätköö etsittiin ja löydettiinkin.

Arucasin kirkkoo vähän joka suunnasta, on se mahtava!

Ja sisällä oli Pyhäinpäivän seremoniat käynnissä (ei jääty kuunteleen)

Varmaan ihan ilman selitystäkin selvää, mikä se karkkipurkki siinä kädessä on

Matkaseurue

El Dedo de Dios oli vielä vuonna 2005 vähän hienompikin nähtävyys, mutta Delta-myrsky tuli ja vei huipun mennessään

Tässä elokuun vaelluksella nappaamassani kuvassa El Dedo de Dios ylhäältä päin kuvattuna

Huomenna sitten tosiaan vähän toisenlaista seikkailua tiedossa, siitä sitten raporttia myöhemmin. Nyt koulutehtävien kimppuun, ens viikolla oliskin pari välikoetta, joten parempi olis vähän jaksaa tsempata!