LPA NightRun ja palkintoreissuja

Lauantaina kisattiin kauan odottamani LPA NightRun, jossa matkoina oli kymppi ja puolimaraton. Kun Lanzaroten maratonille oli aikaa aika tarkalleen 3 viikkoa, sopi puolimaraton omaan ohjelmaan paremmin kun hyvin viimesenä pidempänä kovana reeninä. Yhteensä juoksijoita oli tässä loppuunmyydyssä tapahtumassa 3000, joista noin 2100 kympillä ja loput puolimaratonilla. Startti oli vasta klo 20.30 illalla, joten lauantaipäivä menikin lähinnä syödessä ja aikaa tappaessa, pienen lenkin heitin myös aamupäivällä. Kisapaikalle siirryttiin hyvissä ajoin seittemän jälkeen mun torstaina Suomesta saapuneen huoltaja-kannustaja-manageri-valmentaja-Tiinan kanssa. Vähän aikaa kisatunnelman haistelua, hyvät verkat ja sitten olinkin jo valmis tähän elämäni kolmanteen puolimaratonkilpailuun. Miten niitä ei ookkaan tullu sen enempää juostua?

Vihreä ranneke ranteessa takasi sen, että pääsin lähteen ensimmäisestä lähtöryhmästä (tavotevauhti <4.30min/km). Siirryinkin hyvissä ajoin lähtökarsinaan, jossa oli vielä mahdollisuus pitää lämpöö yllä juoksemalla pientä ympyrää. 5min ennen pamausta sitten ryhmittäydyttiin lähtövaatteen alle. Ihan eturiviin en tunkeutunu, mutta kohtuullisen eteen silti päädyin. Tsekkasin vieruskaverinaisten numeroita (keltasia vai valkosia, puolimaraton vai kymppi?) ja totesin, että kaks kovannäköistä keltanumeroista kilpakumppinia ainakin löytyy.

Puolimaratonin reitti, 13.5 kilometrin kohdilla oltiin aika lähellä kotia

Tavotteena mulla oli alottaa 4.00-4.10min/km vauhdilla. Tiesin kyllä jo valmiiksi, että se ei tulis ikinä onnistuun. Varsinkin, kun kympin juoksijat oli joukossa mukana, oli riski enemmän kun suuri, että vauhti karkais käsistä heti alussa. Yritin muistuttaa itelleni, että pidä oma juoksu. Älä välitä muista juoksijoista, älä ainakaan säntää kympin juoksijoiden vauhtiin. Ensimmäisten neljän kilometrin keskinopeudet oli 3.50-3.58. Mutta juoksu tuntu kyllä älyttömän helpolta, vähän joutu jopa hiljentään, jottei ihan hurjasteluks olis menny. Neljän kilometrin jälkeen vauhti tasottu neljän minuutin tuntumaan, keskivauhdit nelosen molemmin puolin. Vajaaseen yheksään kilometriin saakka oli tosi upeeta juosta, yleisöö oli paljon, kannustus kovaa ja juoksu tuntu helpolta. Vähän ennen yheksää kilometriä kympin ja puolimaratonin reitit eros ja tapahtuman luonne muuttu. Yleisö katos moneks kilometriks kokonaan ja juoksijatkin harveni aika tavalla. Onneks nyt koko ajan oli sentään joku, ettei ihan yksin tarvinnu juosta. Puolivälin tienoilla yli yks hitaampi kilometri (4.26), mutta siihen osukin pitkähkö ylämäki. Kolmeentoista kilometriin saakka juoksin nopeimpana naisena ja sain kiritystä järjestäjien pyöräilijältä, jonka tehtävänä oli seurata nopeinta naista. Sitten Patricia pyyhälsi ohi, eikä ollu kyllä mitään toivoo seurata. Toisaalta en edes yrittäny, jatkoin omaa tasasta vauhtiani, mutta kirittäjäpyöräilijän seuran menettäminen vähän harmitti. Aina 15 kilometriin saakka vauhdit pysy vähän reilussa nelosessa, eli ihan hyvin pystyin vauhtia pitämään yllä. 15 kilometrin väliaika näytti 1:00:02, ja olo tuntu hyvältä ja jaksavalta. Mutta siitä ne ongelmat sitten alko. Reitti teki käännöksen takasin pohjoseen päin ja viimeset kuus kilometriä juostiin suoraa rantabaanaa pitkin. Mereltä tuuli aika kovaa, vastatuuli tottakai. Yritin suojautua miehen taakse juokseen, mutta ei se paljon helpottanu. Vauhdit tippu aika radikaalisti, viimesten kokonaisten kilsojen keskivauhdit oli 4:35, 4:26, 4:26, 4:17, 4:21 ja 4:20. Lopulta kellot pysähty aikaan 1:27:39, joka on kuitenkin noin 3min vanhaa ennästystä kovempi aika, joten ei kai sitä kovin pettyny voi olla, vaikka väliajat antokin odottaa vielä parempaa. Olosuhteille ei kuitenkaan mitään voi ja voihan olla, että vauhdit nyt muutenkin olis loppua kohden vähän tippunu. Juoksu ja tuntemukset sen aikana antavat kuitenkin uskoa, että suunta on oikea ja tästä on hyvä jatkaa kohti Lanzaroten maratonia.  Tulokset täältä.

Fotos: Carlos Diaz - Recio

Maalissa oli taas aikamoinen hulabaloo. Saatiin lämpimät (sade)viitat zipin palautuksen yhteydessä ja maalialueella oli juoksijoille tarjolla hurjasti ruokaa ja juomaa: banaania, appelsiinia, pähkinöitä, kuivattuja aprikooseja ja taateleita, karkkia, lakuja, patukoita, limpparii, urheilujuomaa... Paljon sain onnitteluja ja juttelin niitä näitä muiden juoksijoiden kanssa. Lisäksi kävin vaatteiden vaihdon jälkeen hieronta/fysioterapiassa, ja fysioterapeutti löysikin muutaman jumitilan mun jaloista. Sain vähän hierontaa ja jumppa- ja venyttelyohjeita. Lupaan itelleni näin julkisesti huoltaa, jumpata ja venytellä jalkoja vähän ahkerammin, ennen kun taas mitään vammoja ehtii syntymään. Loppuillasta järjestettiin sitten vielä näyttävä palkintojenjako, konsertti ja ilotulitus. Tiinan kanssa lähdettiin puolenyön aikoihin kotia kohti, mutta ite kävin kyllä niin ylikierroksilla vielä pari tuntia, että unta pystyin edes alkaa ajatteleen vasta kahden jälkeen. Koko yön nukuinkin tosi huonosti, heräilin koko ajan ja oli kauhee nälkä. Ei oo ihan tervettä niin kovaa ja pitkään juokseminen noin myöhään illalla.

Fotos: Carlos Diaz - Recio

Mitäpä sitä muutakaan nainen voi palkinnoks kaivata kuin viiniä ja kilokaupalla suklaata

Aamulla herätys oli kuitenkin jo seittemän jälkeen, kun oltiin sovittu saaren kiertoautoretki. Matkaseurue koostu tällä kertaa neljästä Suomen tytöstä + kuski. Reitti kulki ensin Arucasiin (kirkko ja kukkulan vallotus), Teroriin (sunnuntaimarkkinat ja aamupalakahvitauko), Pico de las Nieves (korkeimman huipun vallotus), Roque Nublo (kävely paasille ja kolme kätköö), Puerto de Mogan (iltapäiväauringosta nauttimista, ruokailu italialaisessa ja auringonlasku) ja Maspalomas (dyynit pimeellä). Alkuretken kaupungeissa oli pilvistä ja vähän sateista, vuorilla oli jäätävää (minkä  voi ehkä kuvistakin aistia) ja Moganissa lämmintä ja aurinkoo. Ihan mukava reissu oli. Hyvä läpileikkaus saatiin saaresta, paljon ehdittiin yhden päivän aikana nähdä. Ite olin kyllä vähän haamu koko päivän, pikkasen yritin autossa nukkua, mutta mutkasilla serpentiiniteillä se ei ollu niin helppoa.

Päivän reitti suurinpiirtein

Tytöt ja Arucasin kirkko

Tytöt ja Pico de las Nievesin huippu

Kätköilyä Roque Nublolla

Puerto de Mogan <3

Maanantaina otettiin Tiinan kanssa suunta kohti etelää ja Playa del Inglesiä. Vaikka matka kotoo on vaan reilu 40km, on se elämänmeno siellä vaan niin erilaista. Tuntu ihan kun olisin ollu lomalla, ja niinhän mä olinkin! Hotellimajotus järjesty edulliseen hintaan ja kun aurinkokin paisto ihan täysiä molemmat päivät, ei kunnon lomafiilistä voinu pilata mikään. Kahden päivän aikana ehdittiin nauttia auringosta rannalla ja kiertää dyynit, tehdä pitkä kävelylenkki Inglesistä San Agustiniin ja takasin rantabulevardia pitkin, vähän geokätköillä, juoksulenkkeillä, syödä hyvin, pulikoida uima-altaassa (aamulla, päivällä, yöllä...) ja vähän pyörähtää yöelämässäkin. Teki kyllä niin hyvää tällainen pieni miniloma tähän väliin. Tiistai-iltana palattiin takasin Las Palmasiin ja sato vettä... Onneks sentään keskiviikko ja torstai oli taas kotonakin kuuma ja aurinkoista, joten ei tarvii ihan vielä suunnitella pysyvää muuttoo etelään.

Kätköilyä dyynien keskellä

Yhdeltä kätköltä yllätetty uusi kätköily-ystäväni från Sverige

Lomaan vaan kuuluu sangria

Tuli syötyä puolikas kana ja kokonainen kala. Nyt voikin taas palata mussuttaan sitä jauhelihaa ja tonnikalaa...

Tiina lähti eilen takasin Suomeen ja samalla munkin lomailu loppu. Viikonlopun aikana pitäiskin vähän opiskella, kun tuli jonkin verran laiminlyötyä koulua tän viikon aikana. Lisäksi sunnuntaina on taas pieni kilpajuoksupyrähdys, kun Las Palmasin keskustassa järjestetään XXVIII Carrera Popular El Corte Ingles 2013 -juoksutapahtuma. Matka on tällä kertaa naisilla vaan 2610m, joten vähän kovempaa saa juosta kun viime lauantaina. Eipä oo maratoniinkaan aikaa enää kun reilu kaks viikkoa. Odotan kyllä innolla koko Lanzaroten reissua!

Finca de Osorion reissu

Sunnuntaina pyörähti kesätauon jälkeen käyntiin suunnistusliiga, jonka ensimmäinen syysosakilpailu järjestettiin Terorissa, Finca de Osorion maastossa. Lauantai-iltana innosta puhkuen kaivoin suunnistusvermeet kaapin perukoilta ja pakkasi kisarepun. Jos olisin tienny, mitä kaikkee mua seuraavana päivänä odottaa, en olis ollu ehkä ihan niin täpinöissäni.

Kotona vielä, kohta matkaan

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että on kyllä lottovoitto syntyä suomalaiseks suunnistajaks. Jos nyt suunnistaa siis haluaa. Kai sitä on pohjoismaalaisena ja erityisesti suomalaisena tottunu vähän liian hyvään koskien kisajärjestelyjä. Toisaalta onhan suunnistus Suomessa vähän eri mittakaavan laji kun täällä. Silti en osannu aavistaa, että ihan näin paljon löytäisin purnattavaa päivän kisaa koskien.

1. Lauantaina lueskelin kilpailuohjeita ja yritin selvittää, missä kisakeskus sijaitsee. Ohjeista en tietoo löytäny, joten rohkenin tiedusteleen asiaa kisasivujen keskustelupalstalla. Sain vastauksen, että se on se maatila siellä Finca de Osoriossa, pari kilsaa kävelyä Terorin bussiasemalta Arucasiin päin. Asia selvä. Onneks löysin alueen vanhan kartan, josta pystyin päätteleen maatilan sijainnin.
2. Sunnuntaiaamuna maatila löytyi lähes suoraan, tosin mitään opasteita sinne ei kyllä ollu. Ilmeisesti täällä kaikille tuttu paikka, joten mitä sitä nyt turhaan.
3. Olin paikalla 50 min ennen omaa lähtöaikaa (10.06, eka lähtö 10.00), eikä paikalla ollu vielä ketään muita, paitsi järjestäjiä, joilla oli vähän kisakeskuksen pystytys vaiheessa. Tähän on toisaalta jo tututtu aikasemmillakin Espanjan / Portugalin kisareissuilla, joten ei suuri yllätys.
4. Yllätys ei ollu myöskään se, että eihän kaikki ollu vielä valmista kymmenen aikaan. Sitä en tosin tiiä, johtuko lähtöaikojen myöhäistäminen järjestäjistä vai siitä, että kilpailijoilla oli vähän infoselvittelyt kesken. Lopulta vartin myöhässä pääsi eka metsään. Ei oo niin justiinsa.
5. Kun oma lähtövuoro koitti, ampasin kohti ykköstä. Pyörittelin siinä karttaa ja ihmettelin miks ei nyt oikeen täsmää. Iso kolmion mallinen pelto kyllä täsmäs, mut suunta oli vähän pielessä. No tähänkin löyty ihan luonnollinen selitys. Lähtöpaikka oli oikeesti maalin kohdilla ja k-piste siis parin sadan metrin päässä. Mitään viitotusta sinne ei tietenkään menny, sinne piti ekaks ihan ite suunnistaa.
6. Ykkönen löyty alkuhämmennyksen jälkeen, mutta jo kakkonen tuotti ongelmia. Kiersin jokasen puun kartan mukaisen rastipisteen välittömässä läheisyydessä, mutta lippua ei näkyny. Vasta kun menin riittävän paljon eteenpäin löysin lipun, väärästä puusta. Myös neljä muuta rastia oli väärässä paikassa, uskallan väittää: kolmonen (liian ylhäällä, mutta suhteessa kakkoseen ok), vitonen (oli raunion kulmassa, mutta mun silmän mukaan ympyrän keskipiste ei kyllä oo siinä), kasi (liian alhaalla notkossa) ja ysi (viereinen puu kartalla). Näistä suurimman osan löysin säkällä hetken pyörittyäni, mutta ysirastia en löytäny. Reilun viis minuuttia pyörin jokasta polun vieressä olevaa puuta ympäri, mutta lippua ei näkyny. Viitisen muutakin tyyppiä pyöri samaa rastia ja lopulta yhden miehen kanssa siinä oikeessa rastipisteessä taas kerran seistessämme päädyttiin lähtee meneen. Loppuradan juoksin kunnialla läpi ja liputkin löyty suoraan. Mutta kyllä se aika paljon harmittaa, jos 5/18 rastista ei oo kohdallaan. Maalissa juttelin muiden kanssa ja vähän samansuuntasia havaintoja oli tehty. Ysirastikin  maastosta kuulemma löyty, tosin 40 m väärässä paikassa, tossa alemmassa vihreessä rastissa kartalla.
7. Kaiken lisäks maasto oli sellasta viidakkoo, että viidakkoveitsen sinne olis mukaan tarvinnu. Näytän taas hetken siltä, kun olisin viillelly käsivarsiani oikein kunnolla ja vähän jalkojakin. 

Mutta ei se mitään, maalissa sai kokista ja hedelmiä, tuli vähän parempi mieli! Ja sain jopa hyväksytyn tuloksen lopulta ja ylivoimanen voittokin irtos. Ehkä pitää antaa liigalle vielä toinen mahdollisuus kuukauden päästä Maspalomaksessa.

MUTTA ei tässä vielä kaikki. Se, mikä mun päivästä teki erityisen mieleenpainuvan, oli vasta edessä. Olin siis päättäny hoitaa loppuverkat kipuamalla Pico Osorion huipulle ja loggaamalla pari kätköö sieltä. Kolmas kätkö sijaitsi myös lähes matkan varrella takaisin Teroriin päin, joten päätin käydä samalla sielläkin. Kaikki suju hyvin, kolmaskin kätkö löyty helposti kuivan ojarotkon pohjalta. Olin laskeutunu rotkoon tieltä betonipolkua pitkin, mutta kätköltä kohti Teroria päin lähdettäessä päätin oikasta suorinta reittiä. Ojarotkoo pitkin ylöspäin vaan ja tien piti tulla vastaan. Ojarotko loppu ja edessä oli viidakko. Aattelin, että tuskin tätä kauhee matka on, eiköhän se tie oo tossa ihan just. Arvatkaa oliko. Ei. Reilun tunnin huusin, kiljuin, itkin, kirosin, taistelin, luovutin, mutta pakkohan sitä oli jatkaa, en mä sinnekään voinu jäädä. En päässy eteenpäin. Jossain vaiheessa päätin lähtee takasinpäin, mutta en päässy sinnekään. Olin keskellä saniaisia, bambuviidakkoo, piikkipensaikkoja ja muita puskia. Pari kertaa kaaduinkin pää edellä pusikkoon ja oli jopa vaikeuksia päästä sieltä ylös. Yritin kuunnella autojen äänistä, missä menee tie. Hommaa hankaloitti vielä sakee sumu, joka nousi taas ihan tyhjästä.

Pico Osorion päältä

Kätkörotko

Kaatuminen, tässä vaiheessa jaksoin vielä kuvata, myöhemmin hengissä pois selviytyminen oli tärkeempää

Tuolta mä tulin

Kiersin lähes ympyrän enkä ees tajunnu sitä ennen kompassin ja kartan repusta kaivamista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoin näin katulamput ja tajusin, että siellä on tie. Siitäkin kesti vielä hetkinen, ennenkö todella pääsin sille tielle asti. Olis vaan kannattanu ottaa se tuttu ja turvallinen polku alle, helppo se on näin jälkeen päin sanoo.

Yllä Garminin kiemurat kyseisestä kohdasta. Tuolla kartalla ylhäällä ojassa siis kätkö ja tarkotus ojarotkoo pitkin nousta ylöspäin ja siitä helposti tielle. Alunperin tavotteena oli päästä tolle oikeenpuolimmaiselle tielle, mutta loppujen lopuks vasemmalle päädyin. Lopulta en tielle ihan noin luotisuoraan tullu, vaan olin näköjään sammuttanu kellon hetki ennen. Tien löydettyäni piti kolmisen kilometriä taivaltaa Teroriin, mutta olin niin onnellinen, että selvisin sieltä viidakosta pois, ettei tuntunu missäään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Taas opin jotain.

Kätköilyä ja muuta mukavaa

Oon löytänyt täällä uuden harrastuksen, joka on jo aiemminkin jossain määrin kiinnostanu, mutta ei oo ollu vaan tarpeeks aikaa. Jo vuosia sitten Outi yritti opettaa mulle geokätköilyn saloja, mutta sillon ei vielä kolahtanu tarpeeks. Täällä sitten mun latvialainen kämppis innosti mua luomaan oman tilin sen jälkeen, kun käytiin Maspalomaksen reissun yhteydessä yhdellä geokätköllä. Ja jäin koukkuun! Oon tässä viime päivien aikana käyny muutamilla kätköillä ja suunnitelmissa on monta. Täytyy kaikki vaellusreititkin suunnittella jatkossa sillä tavalla, että voin käydä parilla kätköllä samalla, jos osuu lähelle reittiä. Kätkön löytämistä voi verrata melkein rastilipun löytämiseen, hieno tunne! Sunnuntain pitkän pyörälenkin kätköilykuvasatoo:

Viime viikolla osu ensimmäinen kunnon sadepäivä, mutta koska vaeltaan olin päättäny lähtee, sinne myös lähdin. Bussilla San Mateoon, kauppa + kahvitauko ja matka jatku kohti Cruz de Tejedaa, josta päivän vaellus alkoi. Vaikka kotona ja vielä San Mateossakin satoi, niin perillä vaelluksen lähtöpisteessä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, olin pilvien yläpuolella! Ekan tunnin sainkin matkata hienossa poutasäässä, mutta koska reitillä oli laskua lähemmäs tonni, pian olinkin jo pilvessä. Nousi kauhee sumu ja hyvä kun 2m näin eteeni. Ja sitten kävi sillä tavalla, että eksyin. Kiersin jostain syystä ympyrän ja lähin samaa polkua takasinpäin, mistä olin tullu. Kompassi jäi kotiin, mutta onneks tajusin vähän ajan päästä tarkistaa suuntaa Garminista. Loppumatkasta sade lakkas ja sumu hälveni. Vaellus päättyi hienoon Terorin kaupunkiin, josta pääsin suoralla bussiyhteydellä kotiinpäin, eikä kestänytkään kun reilu puoli tuntia. Linkki reittiin. Moni kaveri on täällä ihmetelly, kuinka mä yksin vaeltelen ja miten mä uskallan jne. Kieltämättä ton reissun aikana tuli mieleen, että jatkossa voisin vaikka kämppiksille vihjasta, jos lähden yksin vuorille. Ihan siltä varalta, jos vaikka sattuu jotain. Vielä en oo täältä sellasta kaveria löytäny, joka haluis mun kanssa noita lähemmäs tai jopa yli 20km reittejä kulkee. Tosin ei mulle oo mikään ongelma reenata yksin, niinhän mä Suomessakin suurimmaks osaks teen. Latvian tyttöjen kanssa ollaan kyllä jo sovittu vuorille vaeltamaan menosta joku päivä, pitää vaan suunnitella vähän helpompi ja lyhyempi reitti.

Kätkö (+takki)

Viikko sitten tehtiin myös mukava päiväretki Ilzen ja Ditan kanssa. Ollaan tutustuttu paikalliseen Danieliin (opiskelijatutor), joka haki meijät yks aamupäivä autollaan kotoa ja lupas esitellä meille vähän kotikaupunkiaan Teldeä. Kierreltiin vanhassa kaupungissa, tsekattiin kolme eri uimarantaa, tutustuttiin Danielin vanhempiin, katseltiin läpi perhealbumit ym. sekä tietysti syötiin hyvin. Kuinka vieraanvaraisia, mukavia ja avoimia ihmisiä voi olla! Välipalatarjoilun jälkeen jatkettiin matkaa Cuatro Puertas -luolille, jotka on valtavat alkuasukkaiden aikoinaan asuttamat luolarakennelmat 15min ajomatkan päässä Teldestä. Siellä sitä riittikin ihmeteltävää. Enpä olisi tällaiseenkaan paikkaan varmaankaan osannu ilman paikallista opasta tulla. Päivä huipentui vierailuun pienessä Tufian merenrantakylässä. Daniel veikkasi, että ollaan aika varmasti ainoot Erasmus-ihmiset tänä syksynä, jotka tässä kylässä vierailee.  Tuntui, että aika olis kokonaan pysähtyny kyseisessä kylässä, tosi kaunis paikka.

Aloitin myös koulunkäynnin tosiaan viime viikolla, kävin jopa yhdellä luennolla! Tällä viikolla oon vähän tsempannu ja nyt on jo yhtä lukuunottamatta kaikki kurssit saatu käyntiin. Vähän joutu tekeen salapoliisityötä, että löysi oikeille luennoille, oikeeseen paikkaan, oikeeseen aikaan. Sähköposteihin täällä ei oikein jakseta vastailla, joten ainut keino on vaan kysellä. Usein ensimmäisestä paikasta ei vielä lopullista vastausta saa, vaan ohjataan seuraavalle ihmiselle, joka ohjaa vielä kolmannelle ja vihdoin jostain mapin syövereistä tms. löytyy jotain informaatiota. Mutta tosi ystävällisesti kaikki kyllä haluaa auttaa, joka tuntuu tosi kivalta. Kursseilla on oikeestaan aika mukavaa, ja käyn tosi mielelläni koulussa. 

Liikaa en kuitenkaan aio opiskella, koska pitää jäädä aikaa tehdä kaikkee muutakin. Opiskella voin sitten taas Suomessakin, mutta kaikki se muu, mitä mä täällä näen ja koen tän puolen vuoden aikana, on jotain aivan ainutlaatuista, josta aion ottaa kaiken irti!