Jukoloita

Viikonloppuna suunnistettiin Jukola Kuopion Vehmersalmella. Sääprofeetat ennusteli hyvin mielenkiintosta säätä, mutta onneks kauhukuvat ei toteutunu ja viikonloppu saatiin vietyä läpi suhteellisen kivassa, vaikkakin vähän kylmässä säässä. Alunperin mulla oli tarkotuksena tehdä Jukolassa tupla-alotus: ensin Venloissa Kangasala SK:n kakkosjoukkueessa ja myöhemmin Jusseissa Fujitsun joukkueessa. Torstai-iltana tuli kuitenkin valmentajalta puhelu, että ykkösen 3. osuutta olis tarjolla, kun Outilla harmillisesti nilkka oli vähän huonossa kunnossa. Ei siinä mitään, tottakai menin paikkaamaan, vaikka välittömästi alkokin jännittään vähän enemmän. Edellisestä ykkösjoukkue-edustuksesta kun oli ehtiny vierähtää jo kolme vuotta.

Evely alotti upeesti jääden kärkeen vain 1.05 ja tullen sijalla 20. vaihtoon. Iida jatko hienosti ja toi mulle kartan sijalla 19. vain 4.26 kärjestä.  Pääsin letkassa matkaan, mutta heti k-pisteen jälkeen näkyikin lähinnä vaan 2. osuuden juoksijoita. Mitään jäätäviä pummeja en tehny, en tosin mitään tykkijuoksuakaan. Pitkällä välillä taisin mennä vähän liian suoraan, siinä jäin nopeimmille liikaa. Lopussa olin jo aika poikki. Ihan perusvarmalla suorituksella tulin vaihtoon sijalla 26. letkassa, jossa oli mukana enemmän ja vähemmän sijat 20.-28. Ero kärkeen oli kuitenkin jo 12.49. Iveta teki huippujuoksun ja niin me saatiin maalissa juhlia SK:n naisten parasta sijaa ikinä sijoituksen ollessa 16. Tuntu kyllä tosi hyvältä! Ja mikä sija oliskaan ollu Outin ollessa juoksukuntoinen... Illalla juoksin vielä rennosti Jukolan alotuksen ja oli kyllä niin siistii. Voin suositella ihan kaikille, on se hieno kokemus! Osuuden jälkeen Jukolasaunassa vierähti reilu tunti ja koko yönä en nukkunu, kun piti jännittää SK:n miesten otteita. Lopulta miehetkin pääty hienolle sijalle 25.!

Ens vuonna SK iskee sitten Paimiossa Louna-Jukolassa ja myöhemmin mulla onkin tiedossa pari ''kotijukolaa'' peräkkäin, kun vuonna 2019 Kangasala SK saa kunnian järjestää Jukolan ja vuonna 2020 Jukola suunnistetaan Rovaniemellä. Tänään tosiaan tuli tieto, että syksystä lähtien sitä opiskellaan lakipykäliä Rovaniemen oikiksessa. Juhannuksena saa ehkä vähän  relata, vihdoin!! Kiitos äiti, kiitos isi, että kestitte mua tän kevään. Lupaan ajaa nurmikon kun tuun käymään! :D

Hyvää, kaunista ja vähän huonookin

Heippahei blogin lukijat, onks ollu ikävä? Tiiän, olisin voinu päivitellä vähän kuulumisia, mutta eipä mun elämään mitään niin erikoisen järisyttävän ihmeellistä oo kuulunu. Oon reenannu, leireilly, lukenu, kirjottanu, nähny kavereita, geokätköilly, syöny, juonu, nukkunu, mitä näitä nyt on. Vähän on valittamistakin, mutta yritän ettii jotain positiivisiakin asioita tähän tekstiin. Pari todistetta, lenkillä on käyty, sekä talvella, että nyt jo lähes kesän kynnyksellä (ainakin poseerattu lenkkivaatteet päällä):

Ei tarvii enää nastalenkkareita

Tää se vasta siistii oli, ei oo vaan enää jäille menemistä :(

Saan pikkuhiljaa koko suvun geokätköileen. Täti ja sisko on jo koukussa ja nyt on äitikin perehdytetty kätköilyn saloihin!

Jatketaan uutisella, että oon juossu maratonin 2:58:29! Ainakin paperilla. Tai siis vaan paperilla. Oikeesti mulla tais mennä se 20min kauemmin. No mut joskus vielä!

Reeni maittaa ja urheilu on kivaa. Jalat on kunnossa ja juoksu kulkee. MUTTA. Oon silti telakalla. Urheilija ei tervettä päivää nää. Olkapää meni ja plomsahti pois paikaltaan muuten ihan onnistuneen suunnistusreenikisan toiseks vikalla rastivälillä viime viikolla. Kaaduin ja tietty jotenkin sen käden päälle. Kyl se heti takas meni ja maaliinkin juoksin, mutta seuraavana päivänä oli aika kipee. Kyllä se joka päivä on nyt menny parempaan suuntaan, eikä onneks juoksua paljoo haittaa. Vaatteitten pukeminen on tosin vielä vähän vaikeeta ja olkapää muljahtelee välillä ikävästi. Eli ei se ihan kunnossa oo, mutta ei pitäs mitään rikki kuitenkaan isommin olla. Suunnistusmettään en kyllä ihan vielä uskalla mennä. En tiiä, mitä tapahtuis, jos kaatuisin taas. Jos jotain positiivista pitää hakee, niin ainakaan vamma ei oo jaloissa ja tiellä pystyn juokseen (lähes) normaalisti, vaikka suunnistukseen tulikin nyt ikävä pieni tauko.

Hyvää on myös se, että dippa on saatu käyntiin, mutta huonoo se, että en saanu niin paljon sitä maaliskuun aikana tehtyä, kun oli tarkotus. Nyt kuitenkin hetkeks dippa sivuun ja päätyönä oikiksen pääsykokeisiin lukua. Lukumotivaatioo kyllä löytyy, joten yritys on kova päästä sisään! Välillä oon tosin miettinyt, jaksaisinko taas opiskella vähintään 4 vuotta, mutta jos intoo riittää ja ne asiat kiinnostaa, niin miksei. Kyllä niitä töitä ehtii sitten tekeen koko loppuelämän tai opintojen välissäkin, jos siltä tuntuu. Kiitos korkeakoulujen opiskelijavalintojen uudistamisen nyt on vaan viimenen kevät, kun mihinkään kantsii enää hakee, sen jälkeen onkin aika vaikeeta sisään päästä tällasen jo yhden korkeakoulupaikan vastaanottaneen. Kesällä pääsykoeprojektin jälkeen dippa jatkuu taas ja samalla paluu pääkaupunkiseudulle, ainakin hetkeks.

Mihin on viidessä vuodessa päästy? Asun kotona äitin ja iskän kanssa, reenailen, luen pääsykokeisiin samat abiverkkarit päällä ja leikin sillon tällön luokanopee. Kaikki on melkein niinku keväällä 2009. Sillon oli sentään poikaystävä, nyt ei oo sitäkään. Dammit. :)

Mitäs vielä, ehdottomasti kaunein, söpöin ja sulosin asia saapu maailmaan puolitoista viikkoa sitten, kun rakas ystäväni jo vuodesta 1997 synnytti ensimmäisen pienen söpöläisen. Ja puolentoista viikon päästä musta tulee ensimmäistä kertaa kummitäti, oon niin ilonen!

Eilen olis ollu lähtö suunnistusleirille Ruotsiin. Pitkään arvoin lähenkö vai en, mutta lopulta järki voitti ja päätin jäädä kotiin. Jos vaatteiden pukeminenkin on vaikeeta, tuskin musta olis ollu mettään vielä. Ja leirillä ei oo kiva olla vammasena, parempi vaan suosiolla jäädä kotiin juokseen ja lukeen. Vaikka into olis kyllä ollu kova ja viimeseen saakka ajattelin, että kyllä mä voin lähtee. Joskus on vaan pakko olla järkevä ja tunnustaa tosiasiat. Reissussa ei olis kiva lähtee lääkäriin, jos huonosti kävis. Nyt on vaan annettava olkapäälle hetki aikaa, tuleehan noita leirejä. Kisakausi on jo ovella, nyt ei oo aikaa telakoitua enää yhtään lisää!

Trofeo Orienta Isleta: suunnistusta maanalaisissa tunneleissa

Mä oon vieläkin ihan täpinöissä tän päivän suunnistuksesta! Kouluhommat odottais, mutta antaa odottaa, pakko päästä heti vähän hehkuttaan. Eli suunnistusliigan päätösosakilpailua tänään tarjoiltiin, Trofeo Orienta Isleta oli tapahtuman nimi. Kisapaikkana oli armeijan alue Las Palmasin pohjoispuolella, La Isletan niemimaalla. Kisapaikalle oli kotoo matkaa kymmenisen kilometriä, joten tuli ihan hyvät alkuverkat pyöräillen tehtyä. Kilsa ennen kisakeskusta piti vilauttaa passia armeijamiehille, että pääsi portista alueen sisäpuolelle.

Kisa oli aivan uskomaton! Uus kartta ja hieno maasto. Matkaakin oli naisilla ihan mukavat 6,5 km ja rasteja yhteensä 27. Alku ja loppu oli ihan normisuunnistusta, mutta esim. ykkösen ja kakkosen rastipisteet oli aika mielenkiintosissa paikoissa, sellasten ihme labyrinttihökkeleiden sisällä. Kasi ja ysi rastit oli pienissä tunneleissa ja ensimmäistä kertaa heitin lampun päälle. Olin ysirastin jälkeen vähän pettyny, että tässäkö tää tunneliosuus nyt oli. Mutta ei, se koko radan kohokohta oli onneks vasta edessä. Kympiltä paineltiin siis ylös mäen päälle, josta alko vähän erilainen suunnistusosio. Luulin aluks, että kartassa on vaan suurennos tosta alueesta, jossa sijaitsee siis rastit 11-15. Mäen päällä sitten pyörittelin karttaa ja ihmettelin, että mitäs tää nyt on, mitä mun pitää tehdä, mihin mun pitää mennä. Kesti vähän aikaa tajuta, että kyllä, mun pitää varmaankin mennä tonne tunneliin. Olis tätä ehkä jossain kisaohjeissa jotenkin selitetty, mutta en ollu jaksanu niin hirveesti niihin syventyy. Mutta ei kun tikka sitten vaan päälle uudestaan ja maan alle! Mutta eihän sillä tikalla mitään nähny. Sen verran näki, että kartasta sai selvää, mutta eteenpäin näkemiseen olis tarvinnu vähän tehokkaampaa lamppua. Pero no pasa nada, eteenpäin sitä oli vaan mentävä. Siellä sitä sitten paineltiin maan alla laskien vasen oikee vasen vasen ja poimittiin välissä rasteja. Hauskinta oli, että tunneleita oli kolmessa tasossa, jotka on merkitty kartalla eri väreillä. Tuli siellä mieleen, että mitä jos eksyn kartalta ulos ja jään ikuisiks ajoiks seikkaileen noihin tunneleihin. En tosin tiiä, jatkuks ne sit niin kauheesti, ehkä ei. Mutta se oli niin jännää! Ja varsinkin siks, koska sain olla siellä ihan yksin, kun mulla oli niin aikainen lähtöaika, ettei kukaan muu ollu vielä ehtiny sinne saakka. Kun kisan jälkeen verkkasin tunneleille takasin ottaa vähän kuvia, niin siellä oli porukkaa kun pipoo. Ei siis yhtään niin jännittävää. 

Loppumatka tunneliosuuden jälkeen oli taas ihan beisikkii suunnistusta, mutta tein aikamoisen pummin 19. rastille. Alue tosin oli vähän epämääränen ja mun mielestä rasti oli liian pitkällä, mutta en lyö päätäni pantiks. Loppuverkkaillessa juoksin tänkin rastin kautta ja porukka kyllä kartotti sitä ihan huolella. Mut olin ihan suu kiinni, porukka sai kaivaa sen rastin ihan ite, kun kerran mäkin jouduin. Haha. Mutta edes toi pikku pummi, joka johtu sitten järjestäjien virheestä tai omasta osaamattomuudestani, ei pystyny pilaamaan sitä mahtavaa fiilistä, mikä jäi tästä päivästä! Kolme liigan kisaa ehdin täällä ollessani käydä ja taso nousi kyllä silmissä. Finca de Osorion reissun jälkeen Maspalomaksen rogaining oli jo luksusta, mutta tää ylitti kyllä kaikki odotukset. Vaikka oon monessa maassa suunnistanu ja kaikennäköstä nähny, niin en kyllä ennen mitään tällasta. Ennen tätä ehkä pitkänmatkan kilpailu Venetsian kapeilla kujilla oli erikoisinta suunnistusta, mitä olin kokenu. Onko joku muu joskus suunnistanu maanalaisissa tunneleissa, missäpäin maailmaa? Haluun lisää!

1. rasti

8. rasti oli tuon tunnelin päässä

9. rasti

Tunneliosuuden k-pisteellä

Kisan jälkeen oli tarjolla paellaa niin paljon kun napa vetää. Ja sehän veti, kaks isoo lautasellista. Kunnon hiilarimätöt. Mutta oli kyllä parasta paellaa mitä oon koskaan syöny. Tarjolla oli myös kaljaa, niin kun kunnon espanjalaisen kisan jälkeen kuuluukin olla, sekä limppareita ja paljon erilaisia hedelmiä. Tulikin tankattua sen verran, että ei ihan heti pystyny lähteen kotiinpäin pyöräileen. Mutta mikäs siellä oli iltapäivää vietellessä, aurinko paisto, oli hyvää musiikkia ja samanhenkistä seuraa. Pokaalitkin jo aseteltiin pöydälle, mutta ne pakattiin sitten takasin laatikoihin. Tais olla tulosten kanssa vähän jotain hämminkiä, mañana, mañana. Saa nähdä, riittääkö mun ilmeisesti kolme osakilpailuvoittooni kuinka korkeelle tässä kahdeksan osakilpailun sarjassa. Voittoon ei riitä, mutta podiumpaikasta en oo varma. Sen näkee sitten myöhemmin, kun tulokset valmistuu.

p.s. Sain taas ranteet auki, vaikka yritinkin ottaa vähän iisimmin pahimmat kivikot, enkä painanu ihan sata lasissa. Mut tähän olikin syynä piikkilanka, johon kompastuin. Sain kisapaikalla ihan tarpeeks kuittia Maspalomaksen tapahtumienkin johdosta. Ei tainnu olla kenellekään yllätys, että taas se Suomen tyttö tuli verisenä maaliin. Onneks armeijahoitsupoitsut hoisi mun kädet kuntoon!

Kun vanhat haavat arpeutuu, tulee tilalle uusia. Se on tärkeetä, että katu-uskottavuus säilyy!

Maspalomaksen rogaining

Sunnuntaina oli taas vuorossa suunnistusliigaa, tällä kertaa etelän päädyssä Maspalomaksessa. Kilpailumuotona oli rogaining: 27 rastia, puolitoista tuntia aikaa. Tykkäsin kovasti, jostain syystä en ennen ollukaan yhdessäkään rogaining-kisassa ollu kilpailijana. Puolentoista tunnin aikana ehdin hakee 23 rastia, mikä tais olla ihan hyvä saavutus. Rasteja sai siis hakea missä järjestyksessä tahansa ja pisteitä jokaisesta sai 5-35. Jokaisesta ylimenevästä minuutista vähennettiin loppupistemäärästä 2p. Oon aika tyytyväinen rastien hakusuunnitelmaan, vaikka kauaa aikaa en siihen tuhlannutkaan (ehkä puoli minuuttia). Reitin suunnittelun kun sai alottaa vasta lähtöpamauksen jälkeen. Aikaa meni melko tarkalleen 1:29, eli senkin puolesta lähes nappisuoritus. Hakematta jäi koodit 44, 50, 56 ja 57. Rastit oli tällä kertaa myös oikeilla paikoilla ja maasto hienoo, joten niidenkin puolesta jäi parempi fiilis kun Finca de Osorion reissusta.

Kisakartta

Miehet lähtöviivalla

Ihan ilman kommelluksia ei kuitenkaan tästä(kään) reissusta selvitty. Laskeutuessani hakeen viidettä rastiani (koodi 39) kivikkoisen kuivan ojarotkon pohjalta, jalka jotenkin lipes siinä rinteessä ja syöksyin pää edellä kivikkoon. Vähän aikaa siinä näin tähtiä ja kävi jo mielessä, että tässäkö tää kisa nyt oli. Mutta kyllä se siitä sitten helpotti ja matka jatku. Vasen poski, olkapää ja käsi sai aika rumannäköstä osumaa. Maalissa kaikki olikin tosi huolissaan ja järjestäjät mietti, pitäskö lähtee viemään mua lääkäriin. Vakuutin kuitenkin olevani sisäisesti täysin kunnossa, vaikka ulkoapäin ei ihan siltä näyttänykkään. Ja pintanaarmujahan ne vaan oli, ei mitään tikattavia haavoja sentään tullu.

Kisan jälkeen söin kenttälounaan ja jatkoin matkaa Maspalomakseen kylille. Mulla oli pyörä reissussa mukana, koska Maspalomaksen asemalta kisapaikalle oli matkaa n. 5.5km. Iltapäivän sitten kiertelin pyörällä pitkin Maspalomasta ja Playa del Inglesiä. Bongasin hotellin, jossa oltiin majottuneena vuonna 2010 ja löysin myös aika monta geokätköö (ja aika monta jäi vielä löytymättä/etsimättä). Päätin reissun San Agustinen kylään, josta hyppäsin pyörineni Las Palmasiin menevään bussiin. Kaikin puolin oikein onnistunut ja mukava päivä pikku haaverista huolimatta.

Kotona olikin illalla sitten vähän selittämistä. Ensinnäkään tyttöö ei kuulu koko päivänä takasin ja sitten kun se vihdoin tulee pimeen jo laskeuduttua, niin se näyttää vähintään siltä, kun joku olis hakannu sen, toinen poski ihan sinisenä. Yritin selittää, että tällasta tää suunnistus on, tää on ihan normaalia meille. En oo ihan varma, ymmärsikö ne kuitenkaan täysin. Tuskinpa.

Tilanne eilen, yön aikana väri on vielä mukavasti tummunu...

Finca de Osorion reissu

Sunnuntaina pyörähti kesätauon jälkeen käyntiin suunnistusliiga, jonka ensimmäinen syysosakilpailu järjestettiin Terorissa, Finca de Osorion maastossa. Lauantai-iltana innosta puhkuen kaivoin suunnistusvermeet kaapin perukoilta ja pakkasi kisarepun. Jos olisin tienny, mitä kaikkee mua seuraavana päivänä odottaa, en olis ollu ehkä ihan niin täpinöissäni.

Kotona vielä, kohta matkaan

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että on kyllä lottovoitto syntyä suomalaiseks suunnistajaks. Jos nyt suunnistaa siis haluaa. Kai sitä on pohjoismaalaisena ja erityisesti suomalaisena tottunu vähän liian hyvään koskien kisajärjestelyjä. Toisaalta onhan suunnistus Suomessa vähän eri mittakaavan laji kun täällä. Silti en osannu aavistaa, että ihan näin paljon löytäisin purnattavaa päivän kisaa koskien.

1. Lauantaina lueskelin kilpailuohjeita ja yritin selvittää, missä kisakeskus sijaitsee. Ohjeista en tietoo löytäny, joten rohkenin tiedusteleen asiaa kisasivujen keskustelupalstalla. Sain vastauksen, että se on se maatila siellä Finca de Osoriossa, pari kilsaa kävelyä Terorin bussiasemalta Arucasiin päin. Asia selvä. Onneks löysin alueen vanhan kartan, josta pystyin päätteleen maatilan sijainnin.
2. Sunnuntaiaamuna maatila löytyi lähes suoraan, tosin mitään opasteita sinne ei kyllä ollu. Ilmeisesti täällä kaikille tuttu paikka, joten mitä sitä nyt turhaan.
3. Olin paikalla 50 min ennen omaa lähtöaikaa (10.06, eka lähtö 10.00), eikä paikalla ollu vielä ketään muita, paitsi järjestäjiä, joilla oli vähän kisakeskuksen pystytys vaiheessa. Tähän on toisaalta jo tututtu aikasemmillakin Espanjan / Portugalin kisareissuilla, joten ei suuri yllätys.
4. Yllätys ei ollu myöskään se, että eihän kaikki ollu vielä valmista kymmenen aikaan. Sitä en tosin tiiä, johtuko lähtöaikojen myöhäistäminen järjestäjistä vai siitä, että kilpailijoilla oli vähän infoselvittelyt kesken. Lopulta vartin myöhässä pääsi eka metsään. Ei oo niin justiinsa.
5. Kun oma lähtövuoro koitti, ampasin kohti ykköstä. Pyörittelin siinä karttaa ja ihmettelin miks ei nyt oikeen täsmää. Iso kolmion mallinen pelto kyllä täsmäs, mut suunta oli vähän pielessä. No tähänkin löyty ihan luonnollinen selitys. Lähtöpaikka oli oikeesti maalin kohdilla ja k-piste siis parin sadan metrin päässä. Mitään viitotusta sinne ei tietenkään menny, sinne piti ekaks ihan ite suunnistaa.
6. Ykkönen löyty alkuhämmennyksen jälkeen, mutta jo kakkonen tuotti ongelmia. Kiersin jokasen puun kartan mukaisen rastipisteen välittömässä läheisyydessä, mutta lippua ei näkyny. Vasta kun menin riittävän paljon eteenpäin löysin lipun, väärästä puusta. Myös neljä muuta rastia oli väärässä paikassa, uskallan väittää: kolmonen (liian ylhäällä, mutta suhteessa kakkoseen ok), vitonen (oli raunion kulmassa, mutta mun silmän mukaan ympyrän keskipiste ei kyllä oo siinä), kasi (liian alhaalla notkossa) ja ysi (viereinen puu kartalla). Näistä suurimman osan löysin säkällä hetken pyörittyäni, mutta ysirastia en löytäny. Reilun viis minuuttia pyörin jokasta polun vieressä olevaa puuta ympäri, mutta lippua ei näkyny. Viitisen muutakin tyyppiä pyöri samaa rastia ja lopulta yhden miehen kanssa siinä oikeessa rastipisteessä taas kerran seistessämme päädyttiin lähtee meneen. Loppuradan juoksin kunnialla läpi ja liputkin löyty suoraan. Mutta kyllä se aika paljon harmittaa, jos 5/18 rastista ei oo kohdallaan. Maalissa juttelin muiden kanssa ja vähän samansuuntasia havaintoja oli tehty. Ysirastikin  maastosta kuulemma löyty, tosin 40 m väärässä paikassa, tossa alemmassa vihreessä rastissa kartalla.
7. Kaiken lisäks maasto oli sellasta viidakkoo, että viidakkoveitsen sinne olis mukaan tarvinnu. Näytän taas hetken siltä, kun olisin viillelly käsivarsiani oikein kunnolla ja vähän jalkojakin. 

Mutta ei se mitään, maalissa sai kokista ja hedelmiä, tuli vähän parempi mieli! Ja sain jopa hyväksytyn tuloksen lopulta ja ylivoimanen voittokin irtos. Ehkä pitää antaa liigalle vielä toinen mahdollisuus kuukauden päästä Maspalomaksessa.

MUTTA ei tässä vielä kaikki. Se, mikä mun päivästä teki erityisen mieleenpainuvan, oli vasta edessä. Olin siis päättäny hoitaa loppuverkat kipuamalla Pico Osorion huipulle ja loggaamalla pari kätköö sieltä. Kolmas kätkö sijaitsi myös lähes matkan varrella takaisin Teroriin päin, joten päätin käydä samalla sielläkin. Kaikki suju hyvin, kolmaskin kätkö löyty helposti kuivan ojarotkon pohjalta. Olin laskeutunu rotkoon tieltä betonipolkua pitkin, mutta kätköltä kohti Teroria päin lähdettäessä päätin oikasta suorinta reittiä. Ojarotkoo pitkin ylöspäin vaan ja tien piti tulla vastaan. Ojarotko loppu ja edessä oli viidakko. Aattelin, että tuskin tätä kauhee matka on, eiköhän se tie oo tossa ihan just. Arvatkaa oliko. Ei. Reilun tunnin huusin, kiljuin, itkin, kirosin, taistelin, luovutin, mutta pakkohan sitä oli jatkaa, en mä sinnekään voinu jäädä. En päässy eteenpäin. Jossain vaiheessa päätin lähtee takasinpäin, mutta en päässy sinnekään. Olin keskellä saniaisia, bambuviidakkoo, piikkipensaikkoja ja muita puskia. Pari kertaa kaaduinkin pää edellä pusikkoon ja oli jopa vaikeuksia päästä sieltä ylös. Yritin kuunnella autojen äänistä, missä menee tie. Hommaa hankaloitti vielä sakee sumu, joka nousi taas ihan tyhjästä.

Pico Osorion päältä

Kätkörotko

Kaatuminen, tässä vaiheessa jaksoin vielä kuvata, myöhemmin hengissä pois selviytyminen oli tärkeempää

Tuolta mä tulin

Kiersin lähes ympyrän enkä ees tajunnu sitä ennen kompassin ja kartan repusta kaivamista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoin näin katulamput ja tajusin, että siellä on tie. Siitäkin kesti vielä hetkinen, ennenkö todella pääsin sille tielle asti. Olis vaan kannattanu ottaa se tuttu ja turvallinen polku alle, helppo se on näin jälkeen päin sanoo.

Yllä Garminin kiemurat kyseisestä kohdasta. Tuolla kartalla ylhäällä ojassa siis kätkö ja tarkotus ojarotkoo pitkin nousta ylöspäin ja siitä helposti tielle. Alunperin tavotteena oli päästä tolle oikeenpuolimmaiselle tielle, mutta loppujen lopuks vasemmalle päädyin. Lopulta en tielle ihan noin luotisuoraan tullu, vaan olin näköjään sammuttanu kellon hetki ennen. Tien löydettyäni piti kolmisen kilometriä taivaltaa Teroriin, mutta olin niin onnellinen, että selvisin sieltä viidakosta pois, ettei tuntunu missäään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Taas opin jotain.