Vaarojen maraton

Alkukesästä päätin hetki mielijohteesta laittaa ilmon sisään Vaarojen maratonille. Tää kisa on jo muutaman vuoden ollut sellainen ”pakko kokee joskus” -kisa, joten tänä vuonna kun 25mannakaan ei osunut samalle viikonlopulle, oli hyvä hetki toteuttaa tää haave.

Perjantaina oli rankka kokopäivän kestänyt juna+automatka Rovaniemeltä Kolille ja illalla ehti käymään hakemassa vielä nopeesti numerot ja muut härpäkkeet. Siitä mökille ja lähes suoraan nukkuun. Aamulla kisa starttasi klo 9.00. Ilma oli viilee, joten hanskat ja buffi piti päälle jättää, tosin ensin mainitut taisin heittää reppuun ja parin kilsan juoksun jälkeen.


Lähtöön 5min

Lähtöön 2min: Anssi, Petteri, minä ja naisten kakkonen Yvonne (Kuva: Satu Niskavaara)

Alku oli varsin vauhdikasta menoo pientä metsäpolkua pitkin. Ensimmäisiin pitkospuihin taisin tulla vähän liian vauhdilla, kun lensin kaaressa selälleni siihen kovaan puuhun ja takana tuleva tuli päin. Säärenkin taisin siinä lyödä, mutta onneks ei käynyt sen pahemmin. Reitin loput pitkospuut vedinkin sitten aika varovasti, melkein olis voinut nastalenkkarit tai jopa suunnistusnastarit olla paikallaan, mulla siis jalassa Inovin nappulat.

Reittikartta

Viiden kilsan kohdalla tuli pätkä tietäkin, jolla pääsi hetken juoksemaan rennosti ja vähän kovempaa, kunnes taas lähettiin metsään painaan. Tässä vaiheessa tuntui vielä oikein hyvälle. Vähän ennen kymmentä kilsaa tultiinkin hienolle kalliolle, josta oli upeet maisemat ja paljon kuvaajia. Tässä vaiheessa taisin huikata kameralle, että ”hyvin menee, vielä”. Ja niin menikin, vielä. Letka, jossa juoksin, vähän kiihdytteli siinä kameroiden edessä, mutta melko pian sain ne taas takasin kiinni. Tässä letkassa paineltiinkin aina vesistön ylitykseen saakka. Veneessä oli hetki aikaa laittaa pari nappia suuhun, kunnes oltiinkin jo vastarannalla. Mun puolesta olis saanut kestää vähän kauemminkin tää lepotauko!

No matka kuitenkin jatkui kohti Kiviniemen tilaa, jossa taisin hörpätä yhden mukin vettä, mutta ei tullut mielenkään, että tää nyt oli tosiaan se ennen puolta väliä olevan vesipiste, jossa olis ehkä voinut vähän niitä mukana kannettavia juomavarastojakin täyttää. Taisi olla tässä vaiheessa jo ajatus vähän sumeena. Tosin jälkikäteen ajateltuna ei sillä ollut mitään merkitystä, koska juomat riitti kuitenkin ihan hyvin seuraavalle juomapisteelle saakka. Näiden välissä oli kuitenkin Ryläys. Mun painajainen, aina ja ikuisesti. Ainakin niin kauan kunnes pääsen ottaan siitä voiton. Tällä hetkellä tilanne on kyllä 1-0 mun tappioks. Olihan siiitä varoteltu, mutta en mä tajunnut, että se niin paha mulle olis. Asiaa ei auttanut, että siinä puolen välin jälkeen mun jalat tyhjeni täysin. Puolimaratonin verran tuntu ihan hyvältä ja jaksavalta, mutta sitten ihan yhtäkkiä alkoi tuntuun aika pahalta ja loppumatkan melkein kaikki ylämäet oli vaan pakko kävellä ja alamäissäkin piti ottaa aika varovasti, koska jalat oli niin tyhjät, enkä halunnu lentää pää edellä kivikkoon. Ennen Ryläystä juoksin kolmantena naisena Maijan ja Yvonnen jälkeen, mutta Ryläyksen aikana ainakin 5 naista tuli ohi, myöhemmin vielä vähän lisääkin. Myös pari pitkää miesletkaa paino ohi ja toivotteli tsemppiä, ilmeisesti mun meno vaikutti aika epätoivoiselta. Halusin vaan päästä pois sieltä Ryläykseltä, tiesin, että lopussa oli paljon tietä ja siellä varmaan pystyisin taas juoksemaan. 

Kuva: Teemu Saramäki

Siinä ennen kolmenkympin kylttiä se loputon Ryläys oli vihdoin ohi ja tultiin tielle. Ah kuinka ihanaa se oli juosta! Mutta se olikin valetie, hetken päästä jo käännyttiin takaisin pikkupolulle. Vaikkei se polku ollutkaan kovin vaativa eikä pitkä, mulle se tuntu siltä. Olin jo luullut, että loput reilut 10km juostaisiin pelkkää tietä. No pari kilsaa piti vielä polkua kestää, kunnes tultiin huoltopisteelle, josta alkoi lopulta se pitkä ja ihana tie. Katoin kelloa, kilsavauhti putosi jopa alle 5.30:n, mähän ihan tykitin! Niin kauan menikin hyvin, kunnes alkoi ”valenousu” laskettelurinteen puoliväliin vaan siks, että kohta saatiin laskee taas takaisin samalle tielle. Siinä nousussa en kyllä ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä kyllä montaa siinä kuuluisassa loppunousussakaan. Onneks mulla oli nousussa hyvää seuraa, jolle valittaa. Kiitos ja anteeks! :) Edessä oli vielä viimeinen 200m ja ihan hullu pystysuoranousu. Konttasin sen nelinkontin ja maalisuoralla taisin ottaa jopa pari juoksuaskelta, en oo ihan varma. Maaliviivan ylitin ajassa 5.08.21 (13. nainen) eli kyseessä oli reippaasti mun elämäni pisin maraton, niin matkallisesti, mutta varsinkin ajallisesti. Kyllähän se oma suoritus harmitti, mutta se vaan kuuluu urheiluun, aina ei voi onnistua.

Mikä sitten oli syynä tähän heikohkoon esitykseen? Varmaan suurin vaikutus oli syyskuun flunssakierteellä, joka kesti mulla yhteensä yli 3 viikkoa. Ei kai sellaisen jälkeen voi olla täydessä iskussa, se mun olis ehkä pitänyt heti alussa tajuta, ja lähtee vähän rauhallisemmin liikkeeseen. Toisaalta oma vaikutuksena saatto olla myös viime viikonlopun vaelluksella. Vaikka siellä ei määrällisesti niin kovin pitkiä matkoja menty, niin ehkä sunnuntain Saanalle kipuaminen oli kuitenkin liikaa. Ei voi tietää. Kisan jälkeen olin varma, että Vaaroille en tuu enää ikinä, mutta nyt pari päivää kisaa sulateltuani, saatan muuttaa mieltäni. Kyllähän se Ryläys on joskus selätettävä, ei ehkä ens vuonna, mutta joskus. Tässä vaiheessa pitää vielä sanoo, että kaikki kunnioitus niille, jotka vetää tuon lenkin kaksi kertaa=86km. Ootte kyllä aikamoisia supersankareita kaikki!! Linkit Garminin käppyröihin ja kisavideoon, josta välittyy loistavasti tapahtuman kulku ja tunnelma.

Illalla vielä tanssahdeltiin Suklaamunien tahtiin ja iltaverryttely (1:07h/4.7km) suoritettiin suunnistamalla mökille yhden otsalampun valaistessa tietämme läpi laskettelurinteen ja kuusimetsän. Viikonloppuna laitetaan sitten myös suunnistuskausi pakettiin Ruotsissa 25mannan merkeissä. Pohjoiseen palaan vajaan viikon kuluttua, pääsisiköhän siellä jo kohta avaan hiihtokauden…?

Anssi, Satu ja minä loppuverryttelemässä! (Kuva: Anssi Auvinen)

Laskettelurinnettä alaspäin! (Kuva: Anssi Auvinen)