Gran Canaria maraton ja vaihdon loppu

Blogi laahaa vähän jäljessä, pahoittelut siitä niille, jotka innokkaana on odottanu mun maratonraporttia. Viimeset Kanaria-päiväni käytin kuitenkin tietokoneen sijaan mieluummin lomailuun perheen ja sukulaisten kanssa ja vasta lentokoneessa oli aikaa kirjotella tekstiä. Alkuviikko meni maratonista palautteluun: kierreltiin autolla saarta, käytiin shoppailemassa, siivottiin mun kämppä Las Palmasissa ja siirryttiin Puerto Ricoon hotelliin. Keskiviikkona ja torstaina tehtiin pari vaellusta geokätköilyineen ja käytiin vuorillakin, mutta oli kyllä niin kylmä ja sato vettä, ettei paljon tehnyt mieli siellä sen enempää hengailla. Myös uima-altaalla tuli aikaa vietettyä ja syötyä joka päivä hyvin, kun kerran pappa betalade. 

Tädin eka kätkö!

Lisää kätköilyä

Mutta sitten siihen maratoniin. Edellisen maratonin ja samalla ennätykseni juoksin siis Lanzarotella 8.12.2013. Joulu-tammikuussa olin reenannut  hyvin ja tehnyt pidempiäkin lenkkejä, joten lähdin matkaan ennätys mielessä. Reitti oli paljon tasasempi kun Lanzarotella, oikeestaan mitään suurempia mäkiä ei kaksi kertaa juostava 21.1km:n mittainen reitti sisältäny. Lauantaipäiväks mut kutsuttiin pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin meitä juoksijoita, poseerattiin Haile Gebrselassien kanssa ja sen jälkeen Haile piti pienen luennon elämästään, taustastaan, harjottelustaan ja filosofiastaan. Tosi mielenkiintosta ja oon niin ilonen, että sain kutsun tähän tilaisuuteen ja pääsin tapaamaan tän paitsi mahtavan juoksijan, mutta myös todella sydämellisen ihmisen. Sain nimmarinkin maratonin rintanumerooni, joten sunnuntaina juoksin sitten Hailen nimmari mukanani. 

Aamulla oli vähän epätietoisuutta kisakeskuksen sijainnista: kukaan ei ollut pahemmin stressanut sijainnin tarkistamisesta. Onneks kaduilla maratonin pussit selässä kisapaikkaa kohti kävelevät juoksijat paljasti oikeen suunnan ja ei tullut edes kiire. Maratonin ja puolikkaan lähtö oli klo 9.00 aamulla, kymppi lähti jo 20min ennen. Pienet verkat ja siirtyminen kohti ykköskarsinaa 10min ennen starttia. Kuulin kuuluttajan luettelevan ennakkosuosikkeja ja jotain omaa nimeeni muistuttavaakin kuulu. Mun nimen lausuminen ei oo täällä kaikille ihan helppoo, ehkä siks oonkin saanut lempinimen Papi. 

Olin ajatellut lähteväni noin 4:15 kilometrivauhtia. Eka kilometri nyt tietysti oli vähän nopeempi, mutta nopeesti vauhti tasottu siihen 4:05-4:15 väliin. Vähän liian kovaa siis ehkä, mutta hyvälle tuntu. Kaduilla oli aika paljon yleisöö, mutta ei sellasta hulabaloo-meininkiä kun Tukholmassa olin kokenut. Selvästi suurempi tapahtuma kuitenkin kun Lanzaroten maraton, jossa juoksijat jäi selvästi alle tuhanteen. Täällä sentään oli jotain 6 000 ilmottutunutta kaikille matkoille yhteensä. Eka puolimaraton meni helposti ja oli paljon juoksuseuraa. Myös yleisö kannusti paljon ja yllättävän paljon ihan omaa nimeekin kuuli, josta sai paljon lisätsemppiä. Puolimaratonin väliaika oli 1:30:45, eli 15 sekuntia kauemmin kun Lanzarotella. Aikalailla samaa vauhtia olin siis tullu, erona vaan se, että Lanzarotella oli alkupuoliskolla aika paljon alamäkee, mutta toisaalta myös muutamia aika tiukkoja nyppylöitä kavuttavana. Seura väheni puolivälin jälkeen, suurinosa kun jatko 21km:n kohdalla maalia kohti menevään karsinaan. Kuitenkin vielä noin 10km puolivälin jälkeen juoksu tuntu hyvälle ja vahvalle. Vauhti oli vähän hiipunu, mutta ei radikaalisti vauhdin ollessa noin 4:45. Kuumuus alko painaan ja kolmenkympin jälkeen tapahtu jotain. Jalat meni vaan lukkoon, muuttu tosi väsyneiks. Matkaa maaliin reilu 10km. Ja voin kertoo, oli pitkät ja HITAAT 10km. Jos matkan varrella vielä kolmenkympin kohdalla olin laskeskellut 3:10 alittamisen olevan mahdollista, niin pikkuhiljaa piti todeta, että hyvä jos ennätykseni tänään teen. Tai kumpa pääsisin edes maaliin. Energiat alko oleen aika loppu, vaikka kyllä mä matkan varrella riittävästi join ja pari geeliä söin. Olis varmaan pitänyt syödä se kolmaskin, mut jotenkin se vaan unohtu. 

Loppu oli kyllä aika taistelua. Joku järkevämpi olis voinu jättää leikin kesken, mutta mua ei oo tehty luovuttamaan. Sitä paitsi palkintorahat oli taas opiskelijalle sen verran mukavat, että pelkästään jo niittenkin takia tiesin, että maaliin sitä tänään on juostava, muuten en kyllä itelleni anteeks anna. Ja kyllä mä juoksinkin, yhtään kävelyaskelta en ottanu. En olis varmaan pystyny enää jatkaan juoksua, jos kävelyks olisin välissä heittäny. Loppumatkan keskikilsavauhdit huiteli 5:30 ja 5:50 välillä, joten aika radikaalia vauhdin hiipumista sitä kyllä tapahtu. Tasasesti hiipuva maraton, well done Heini! Sehän meni just taas niinku oli suunniteltu. Masennus oli vielä kovin suuri, kun Garmin näytti 42.2km (aika 3:15 jotain) ja maalia ei näy. Siinä vaiheessa mä kyl mietin et mie romahan. Jotenkin sitä sitten vaan taisteltiin tajunnan rajamailla maalivaatteen alle ja pysäytettiin kellot aikaan 3:18:25, joka on kuin onkin noin minuutin kovempi aika kun Lanzarotella, vaikka tää reitti nyt ilmeisesti olikin sitten sen puoli kilsaa ylipitkä, kun iskän, äitin ja Niinan Garminit näytti samaa lukemaa. Maalissa lysähdin aitaan vasten makaamaan ja mut kiikutettiin pyörätuolilla ensiapuun. Vähän aikaa lepoo, vettä ja banaania ja kyllä se elämä alko siitä sitten voittamaan. Tervettä tämä urheilu! :) 10 minuutin ensiavun jälkeen järjestäjät tuli hakeen mua vippitelttaan, jonne onnistuin ihan ite jo käveleen. Teltassa sitten odoteltiin puolisen tuntia kukitusta ja nautittiin täydestä palvelusta. 

Taistelu palkittiin naisten sarjan toisella sijalla. Brittivoittaja (yli 45-vuotias!) oli ylivoimanen ajalla 2:54, mutta mun jälkeen alko oleen vähän tiukempaa, kolmas hävis mulle vaan noin pari minuuttia. Jos olis matka ollu vähän pidempi, voi olla, että olis saanu kiinni. Voi olla myös, että olisin lysähtäny sitä aitaan vasten jo ennen maaliviivan ylitystä. Kisan jälkeen olo oli ristiriitanen. Tottakai olin onnellinen sijasta ja niistä kaikista onnitteluista ja hehkutuksesta, joita sain siellä osakseni ja ilonen siitä, että ylipäätään pääsin maaliin. Toisaalta olin kyllä ja oon vähän pettyny aikaan. Selvästi mulla olis rahkeita juosta maratonia 3:10, jopa 3:05 aikaan, mutta kestävyys ei vaan riitä. Ehkä se on totta mitä Hailekin sano, liian nuorien ei kannata juosta maratoneja. Kuulemma vasta 24-25 vuoden iässä se on järkevää. Toisaalta kyllähän mun ikä siis riittää nippanappa! Mutta kestävyys ei. Toisaalta ei se vaadi kun vaan lisää vuosia ja reeniä. Tulokset.

Seniorisarjan voitto

Se, onko maratonharjottelu sitten tässä iässä vielä niin järkevää, on kysymys erikseen. Täytyy sanoo, että pieni juoksukilpailukärpänen on Kanarian reissun aikana purassu ja oon miettiny, jos tulevaisuudessa kävisin Suomessakin vähän enemmän juoksukisoissa ja hankkisen oikein lisenssinkin. Nuorempana juoksin radalla enemmänkin, mutta sitten se jäi moneks vuodeks, kun suunnistuspanostus vei kaiken ajan. Toisaalta jos oikeesti haluisin alkaa panostamaan juoksuun ja Suomen tasolla pärjätä siinä, vaatis se enemmän keskittymistä pelkästään urheiluun. Tarvisin valmennustukea, oma harjottelu kun välillä saattaa olla vähän tyhmää, jos kukaan ei oo vahtimassa. Pitäs elää enemmän kuin urheilija, aina ruuasta, levosta ja kehonhuollosta lähtien. Suunnistuksen asemaa pitäs miettiä. En sano, että suunnistus pitäisi kokonaan lopettaa, mutta eipä siihen täysilläkään vois panostaa, ainakaan joka matkalle. Yks vaihtoehto olis tietenkin panostaa sprinttisuunnistukseen, johon mulla ehkä vois parhaimmat edellytykset ollakin. Metsäjuoksu (varsinkaan vaikeekulkusissa maastoissa) kun ei koskaan oo ollu se mun vahvin osa-alue.  Toisaalta suunnistus on mulle kyllä sellanen elämäntapa, että eipä niistä tutuista kisa- ja leirikuvioista pois hyppääminen helpolla tulis onnistumaan. Täytyy miettiä ja katsella, mihin suuntaan tää tästä lähtee kääntymään. 

Maratoonarit Finisher-paidat päällä

Suomeen paluu alkaa oleen kohta totisinta totta. Puoli vuotta sitten alotin uuden elämän Kanarialla ja nää 6 kuukautta oli kyllä varmaan parhainta aikaa mun elämässäni. En kadu sekuntiakaan, että päätin vielä opintojen loppupuolella lähtee vaihtoon ja nimenomaan Las Palmasiin. Uusi sivu elämässä käänty perjantaina, kun itkua vääntäen Las Palmasin lentokentällä hyvästelin saaren ja aloitin matkan kohti pohjoista. Jotta lämpötilan muutos ei kuitenkaan tulis liian isona shokkina, päätin ottaan pehmeen laskun kylmyyteen ja viettää 4 päivää Barcelonassa, jossa en ollukaan koskaan ennen käynyt. Nyt on pari päivää pörrätty ympäri kaupunkia ja pikkuhiljaa metrokarttakin on tullu tutuks. On tää vaan iso city Palmasiin verrattuna... :) Jossain välissä pitäs vähän blogin ulkoasuakin fiksata, varmaan jossain määrin bloggailua jatkan kuitenkin nyt vaihdon jälkeenkin. Mutta säästetään se säätäminen Suomeen sit. Oon ollu kaks vuorokautta pois Granilta ja kauhee ikävä jo nyt, haluun takasin… Pala mun sydäntä jäi sille saarelle <3

Ajatuksia

Hyvää Uutta Vuotta 2014 kaikille! Tänään tulee tasan 5 kuukautta täyteen Las Palmasissa asumista. En voi tajuta. Tää syksy on menny ehkä nopeiten ikinä. En voi sanoo, että olisin ihan koko ajan nauttinu. Aluks oli aika vaikeeta. Kevät ja kesä ei menny ihan suunnitelmien mukaan, joten sinällään maisemanvaihto teki hyvää. Mutta aluks olin aika yksin täällä. Mulla oli melkein kaksi ja puoli viikkoo lomaa ennen kielikurssin alkua, joka oli ehkä vähän liian pitkä aika, kun ei tuntenu ketään paitsi kämppikset, joilla niilläkin oli töitä ym. vähän omat kuviot. Jalan tilannekin oli vähän auki, kauheesti en uskaltanu juosta, koska parantuminen oli vasta alkanut. Vaelluksia ja pyörälenkkejä tein kuitenkin paljon, ja kun kielikurssi ja paria viikkoa myöhemmin varsinainen koulukin alko, pääsin taas arkirytmiin mukaan ja sain enemmän kavereita. Syyskuun lopussa kävin ekan suunnistuskisan täällä ja sillä tiellä oon edelleen. Tajusin, että näitä juoksu- ja suunnistuskisojan on täällä syksyn mittaan joka viikonloppu, joten miksen niissä kävis, kun sitä tykkään tehdä. Sitä myöten oli selvää, että biletykset jäi syksyn edetessä aika vähälle, mutta en mä nyt Suomessakaan niin kauheesti oo sellasta harrastanu, joten miks sitten täällä? Kaverit on kyselly mukaan juhlimaan, enkä mä tahallani oo halunnu olla töykee vastatessani, että sori en mä nyt voi viettää perjantaiyötäni ulkona, vaikka mulla onkin vasta sunnuntaina kisa. Jotkut tajuu, useimmat ei. Tiedän, että tää on vähän erilaista Erasmus-vaihtoelämää, kun monet sen mieltää olevan, mutta toisaalta tää on just sitä mun näköstä. Enkä mä välitä, vaikka oonkin saanu ’’crazy sporty Finnish girl’’ -maineen täällä. Oikeestaan se on ihan hauskaa. 

Monet Suomessa vähän naurahti, kun kerroin lähteväni Las Palmasiin vaihtoon. Täytyy myöntää itsekin vähän hymähtäneen, kun joskus 10 vuotta sitten matkalla täällä perheen kanssa ollessamme huomattiin kyltti Universidad. Onko Las Palmasissakin tosiaan yliopisto? Enpä olis sillon uskonu, että vielä jonain päivänä oikeesti itsekin opiskelen siellä. Tai opiskelen ja opiskelen. Niinku etukäteen  olin suunnitellutkin, tän vaihdon tarkotus oli tosiaan ’’puolen vuoden reeniloma’’ ja se on toteutunu aika hyvin. Tottakai mä oon opiskellukin, mutta vaan sen verran, kun oikeesti on ollu pakko. Ihan 0-opintopisteillä ei Aalto apurahoja myönnä, joten kyllä mä oon vähän töitäkin tehny. Mutta en mitään ylimäärästä, Aallon puolesta kun opintopisteet alkaa olemaan aikalailla dippatyötä vaille nyt suoritettu, joten hulluhan sitä nyt turhaan työtä tekis? 

Ajatuksia Las Palmasista. Kaupungista on tullu mun toinen koti ja varsinkin täällä vanhassa kaupungissa Veguetassa oon viihtyny tosi hyvin asua. Vähän rauhallisempaa ja siistimpää aluetta kun itse keskusta, jonne kuitenkin pyörällä pääsee alle vartissa (bussilla menee puoli tuntia). Lomalle en kuitenkaan Las Palmasiin itse lähtis. Löytyy hienompiakin paikkoja (Las Palmas on oikeesti aika ruma kaupunki...) ja puhdasta rantalomaa kaipaavalle etelä on parempi. Tähän saareen kokonaisuutena oon kyllä vähän rakastunu. Unelmapaikka urheilijalle ja muillekin. Ilmasto on kiva. Täällä on meri ja upeita hiekkarantoja, mutta vastapainona vuoret ja mahtavat maisemat. Las Palmasista löytyy sitä kaupungin vilskettä ja etelästä puolestaan kunnon turistirysäkeskittymät, mutta ympäri saarta myös lukuisia kauniita vanhoja kaupunkeja ja kyliä, jotka on lomalaisille ehdottomasti näkemisen arvoisia paikkoja. Etelä ja pohjonen on kun kaksi eri maailmaa. Jos tulee koti-ikävä, ei tarvii ottaa kun bussi alle, huristella 45min etelään ja sen jälkeen kuuleekin joka toisen puhuvan suomee tai vähintään ruotsia. Toisaalta taas täällä Veguetassa en oo kertaakaan törmänny suomalaisiin turisteihin, vaikka varmasti niitäkin täällä käy. Las Canterasin rantabulevardilla lenkkeillessä suomee kuulee sentään vähän enemmän. Mutta noin yleisesti paljon paikallisempi meininki täällä pohjosessa, kun etelän turistirysissä. Mutta on sielläkin aina välillä kiva käydä. 

Mitä tulee sitten yleensä espanjalaiseen elämäntyyliin, siitä voisin kirjottaa vaikka pienen kirjan. Niinkun oon aikasemminkin jo täällä blogin puolella maininnu, niin tottuminen maan tavoille ei oo ollu helppoo. Kun on suomalaisena tottunu, että asiat hoituu, niin täällä se on välillä vähän vaikeeta hyväksyä, että asiat ei hoidukkaan ihan samalla tehokkuudella. Mañana mañana. Ja välillä se ärsyttää, ja paljon. Toinen asia, mille kämppikset ja jotkut kaverit naureskee on mun ruokailurytmi. Kun porukka syö aamupalaa, mä syön lounasta. Kun porukka syö lounasta, mä syön päivällistä. Kun porukka syö päivällistä, mä... oon nukkumassa. :) Multa on kysytty, miks en oo onnistunu vaihtaan rytmiä, vaikka oonkin ollu täällä jo useemman kuukauden. Ei se oo niin helppoo. Minkä sille voi, jos herää joka aamu ennen kello seittemää, kyllä siinä väkisinkin alkaa oleen lounasaika viimestään kello 12.  

Oon syksyn aikana ollu tekemisissä ulkomaalaisten ihmisten kanssa enemmän kun koskaan ennen. On ollu mielenkiintosta tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin, huomata eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Pohjoismaalaisia Erasmus-ihmisiä täällä ei juurikaan oo. Meitä on tosiaan kolme suomalaista ja yhteen ruotsalaiseen oon törmänny. Eniten porukkaa tuli Italiasta, Puolasta ja Saksasta. On ollu mielenkiintosta huomata, kuinka kiinnostuneita ihmiset on Suomesta ja kuinka vähän ne toisaalta tietää siitä. Se on jossain siellä kaukana pohjosessa, siellä on aina lunta ihan kauheesti ja jäätävän kylmä. Monelle tuli yllätyksenä, kun kerroin, ettei siellä Suomessa joulunakaan suurimmassa osassa maata ollu lunta ollenkaa. Ja tosiaan kesällä on samanlaista kun täällä nyt. Siis mitä, eikö siellä aina ookkaan lunta? Tän viiden kuukauden aikana oon todella oppinu arvostaan Suomea ja oppinu oikeesti ymmärtään, mitä tarkottaa, että on ollu lottovoitto syntyä Suomeen. Esimerkiksi se, että meille maksetaan Suomessa siitä, että opiskellaan, on jotain aivan luksusta. Ja se, että vettä saa juoda hanasta! Alkaa jo kyllästyttään noiden 8 litran vesikanistereiden kantaminen. No on ainakan haba kasvanu, jos ei muuta.

Syksyn aikana oon löytäny jonkinlaisen tasapainon elämääni. Olin pari vuotta tehny töitä ja koulua samanaikasesti ja välillä se oli aika raskasta. Vaikka ei sillä, on mulla välillä sinne töihinkin ikävä. Ja niitä työkavereita. Mutta joskus se 3 päivää viikossa koulua + 3 päivää töitä + reenit + kisat + sosiaalinen elämä oli vaan aika rankkaa. Mutta suorittaja mikä suorittaja. Sen verran rentoo elämänasennetta oon täällä kuitenkin oppinu, että josko saisin sitä vähän mukaan Suomeenkin sitten. Ainakin koulu + työ pitäis olla yhtä kuin dippa keväällä. Kunhan sais eka kaiken järjestymään, vähän on vielä prosessi kesken. Ehkä siks mulla ei niin kiire täältä vielä pois oliskaan. Vaikka oon täältäkin muutamia hyviä kavereita saanu, niin kyllä ne parhaat kaverit silti on Suomessa ja vähän on jo ikävä. Ja perhettä myös. Onneks on Skype ja koti-ikävää vähän helpotti, kun sisko kävi täällä ja vajaan kuukauden päästä saankin lähes koko suvun tänne, kun äiti, iskä, Niina ja täti miehineen saapuu saarelle. Vajaa kuukausi on myös seuraavaan suurempaan voimanponnistukseen, kun Gran Canaria maraton kisaillaan 26.1. Viimeset tentit mulla on 23.1. ja 24.1., joten viikolla 4 onkin sitten paljon ohjelmaa. Siihen saakka otan rennosti ja nautin täysillä viimesestä kuukaudesta täällä!

¡Hola!

Ajattelin minäkin pistää pystyyn blogin, kun se on niin muodikasta nykyään. Viettelen tän syyslukukauden vaihto-oppilaana Gran Canarialla opiskellen yliopistossa Universidad de Las Palmas de Gran Canaria (ULPGC). Aion tässä blogissa kertoilla enimmäkseen reenailuistani, se kuitenkin on se suurin syy, miksi valitsin vaihtopaikakseni juuri Las Palmasin. Toki samalla tulee varmaan kerrottua myös muustakin elämästä, tapahtumista ja fiiliksistä täällä. Mitään paineita en jaksa tästä ottaa, tekstiä tulee, kun ehkä joskus jaksan ja ehdin kirjotella.

Päätös vaihtoon lähtemistä alko kypsyä mielessäni aika tarkalleen vuosi sitten. Opinnot alko uhkaavasti kääntyä jos ei nyt loppusuoran, niin ainakin viimesen kaarteen puolelle, ja tajusin, että se on viimestään vuoden päästä muuten lähdettävä, jos haluan vaihdossa vielä käydä. Vaihtokohteen valinnassa ykköskriteerinä oli hyvät reeniolosuhteet, jonkin sortin reeniholisti kun oon. Eli lämmintä pitää olla, mut ei liian kosteen kuuma ilmasto. Pitää olla hyvät mahdollisuudet juosta, pyöräillä, vaeltaa ja myös suunnistaan jos pääsis. Kun pari vuotta oli espanjaa tullu yliopistossa opiskeltua, oli helppo päätös valita kohteeksi Espanja. Toki Etelä-Amerikkakin oli vaihtoehto, mutta päätin pysyä kuitenkin Euroopassa. Loppusuoralle pääsi Valencia ja Las Palmas, joista Las Palmas veti lopulta pidemmän korren. Enkä ainakaan vielä kadu päätöstä!

Opiskellakin täällä kai vähän pitäis. Mun koulu on Escuela de Ingeniería de Telecomunicación y Electrónica eli ei sinnepäinkään, mitä on tullu Aallossa opiskeltua. Mutta minkäs voit, kun yhteistyösopimus ULPGC:n ja Aallon välillä oli vaan tuolla korkeakoululla. Eipä olis auttanu Valencian tai Madridinkaan valinta, omaa alaa kun voi niin harvassa paikassa opiskella. Onneks pystyn kuitenkin jonkin verran ottamaan kursseja myös muista ULPGC:n korkeakouluista, ja tarkotus oliskin saada pari oikeuskurssia suoritettua sivuainetta varten. Saa nähdä, kuinka lakitekstin pänttääminen espanjaks lähtee sujumaan. Aion myös suorittaa ihan perusenkun kurssin ja vaihtareille tarkotetun espanjan kurssin, jotta ainakin vähän noppia jäis taskuun tältä syksyltä.

Kevät ja kesä 2013 oli isojen muutosten aikaa elämässä. En ehkä rupea niitä tässä sen enempää ruotimaan, mutta lyhyesti sanottuna olin aika rikki välillä. Niin henkisesti, kuin fyysisesti. Talven reenit meni paremmin kuin koskaan, ja testijuoksuissa paukkui ennätykset rikki kerta toisensa jälkeen. Kaiken piti olla kunnossa, jotta keväästä ja kesästä tulis paras suunnistuskesä aikoihin. Mutta kuinkas kävikään, maaliskuun lopussa jalkaan ilmesty rasitusvamma, enkä malttanu levätä sitä pois. Koko kesä menikin taistellessa sen kanssa, välillä pidin aina pidempiä juoksutaukoja, mutta sitten taas juoksin, ja takapakkia tuli. Kainuun rastiviikolla matkat oli sopivan lyhyet (D21AL:ssä) ja vihdoin tuntu, että olin päässy pahimman yli. Tällä hetkellä tilanne näyttää suht hyvältä. Jalka kestää, mutta oon varovainen vielä. Harjottelussa on mukana paljon pyöräilyä, vaeltamista ja kuntopiiriä. Toki juoksenkin melkein joka päivä, mutta pitkiä lenkkejä juosten pyrin vielä välttämään. Varmuuden vuoks.

Tällaista johdantoo näin aluks, seuraavassa postauksessa päästäänkin sitten itse asiaan, että mitäs kaikkee sitä on täällä ensimmäisten viikkojen aikana tullu jo puuhailtua. Pysykää kuulolla! J