Vaarojen maraton

Alkukesästä päätin hetki mielijohteesta laittaa ilmon sisään Vaarojen maratonille. Tää kisa on jo muutaman vuoden ollut sellainen ”pakko kokee joskus” -kisa, joten tänä vuonna kun 25mannakaan ei osunut samalle viikonlopulle, oli hyvä hetki toteuttaa tää haave.

Perjantaina oli rankka kokopäivän kestänyt juna+automatka Rovaniemeltä Kolille ja illalla ehti käymään hakemassa vielä nopeesti numerot ja muut härpäkkeet. Siitä mökille ja lähes suoraan nukkuun. Aamulla kisa starttasi klo 9.00. Ilma oli viilee, joten hanskat ja buffi piti päälle jättää, tosin ensin mainitut taisin heittää reppuun ja parin kilsan juoksun jälkeen.


Lähtöön 5min

Lähtöön 2min: Anssi, Petteri, minä ja naisten kakkonen Yvonne (Kuva: Satu Niskavaara)

Alku oli varsin vauhdikasta menoo pientä metsäpolkua pitkin. Ensimmäisiin pitkospuihin taisin tulla vähän liian vauhdilla, kun lensin kaaressa selälleni siihen kovaan puuhun ja takana tuleva tuli päin. Säärenkin taisin siinä lyödä, mutta onneks ei käynyt sen pahemmin. Reitin loput pitkospuut vedinkin sitten aika varovasti, melkein olis voinut nastalenkkarit tai jopa suunnistusnastarit olla paikallaan, mulla siis jalassa Inovin nappulat.

Reittikartta

Viiden kilsan kohdalla tuli pätkä tietäkin, jolla pääsi hetken juoksemaan rennosti ja vähän kovempaa, kunnes taas lähettiin metsään painaan. Tässä vaiheessa tuntui vielä oikein hyvälle. Vähän ennen kymmentä kilsaa tultiinkin hienolle kalliolle, josta oli upeet maisemat ja paljon kuvaajia. Tässä vaiheessa taisin huikata kameralle, että ”hyvin menee, vielä”. Ja niin menikin, vielä. Letka, jossa juoksin, vähän kiihdytteli siinä kameroiden edessä, mutta melko pian sain ne taas takasin kiinni. Tässä letkassa paineltiinkin aina vesistön ylitykseen saakka. Veneessä oli hetki aikaa laittaa pari nappia suuhun, kunnes oltiinkin jo vastarannalla. Mun puolesta olis saanut kestää vähän kauemminkin tää lepotauko!

No matka kuitenkin jatkui kohti Kiviniemen tilaa, jossa taisin hörpätä yhden mukin vettä, mutta ei tullut mielenkään, että tää nyt oli tosiaan se ennen puolta väliä olevan vesipiste, jossa olis ehkä voinut vähän niitä mukana kannettavia juomavarastojakin täyttää. Taisi olla tässä vaiheessa jo ajatus vähän sumeena. Tosin jälkikäteen ajateltuna ei sillä ollut mitään merkitystä, koska juomat riitti kuitenkin ihan hyvin seuraavalle juomapisteelle saakka. Näiden välissä oli kuitenkin Ryläys. Mun painajainen, aina ja ikuisesti. Ainakin niin kauan kunnes pääsen ottaan siitä voiton. Tällä hetkellä tilanne on kyllä 1-0 mun tappioks. Olihan siiitä varoteltu, mutta en mä tajunnut, että se niin paha mulle olis. Asiaa ei auttanut, että siinä puolen välin jälkeen mun jalat tyhjeni täysin. Puolimaratonin verran tuntu ihan hyvältä ja jaksavalta, mutta sitten ihan yhtäkkiä alkoi tuntuun aika pahalta ja loppumatkan melkein kaikki ylämäet oli vaan pakko kävellä ja alamäissäkin piti ottaa aika varovasti, koska jalat oli niin tyhjät, enkä halunnu lentää pää edellä kivikkoon. Ennen Ryläystä juoksin kolmantena naisena Maijan ja Yvonnen jälkeen, mutta Ryläyksen aikana ainakin 5 naista tuli ohi, myöhemmin vielä vähän lisääkin. Myös pari pitkää miesletkaa paino ohi ja toivotteli tsemppiä, ilmeisesti mun meno vaikutti aika epätoivoiselta. Halusin vaan päästä pois sieltä Ryläykseltä, tiesin, että lopussa oli paljon tietä ja siellä varmaan pystyisin taas juoksemaan. 

Kuva: Teemu Saramäki

Siinä ennen kolmenkympin kylttiä se loputon Ryläys oli vihdoin ohi ja tultiin tielle. Ah kuinka ihanaa se oli juosta! Mutta se olikin valetie, hetken päästä jo käännyttiin takaisin pikkupolulle. Vaikkei se polku ollutkaan kovin vaativa eikä pitkä, mulle se tuntu siltä. Olin jo luullut, että loput reilut 10km juostaisiin pelkkää tietä. No pari kilsaa piti vielä polkua kestää, kunnes tultiin huoltopisteelle, josta alkoi lopulta se pitkä ja ihana tie. Katoin kelloa, kilsavauhti putosi jopa alle 5.30:n, mähän ihan tykitin! Niin kauan menikin hyvin, kunnes alkoi ”valenousu” laskettelurinteen puoliväliin vaan siks, että kohta saatiin laskee taas takaisin samalle tielle. Siinä nousussa en kyllä ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä kyllä montaa siinä kuuluisassa loppunousussakaan. Onneks mulla oli nousussa hyvää seuraa, jolle valittaa. Kiitos ja anteeks! :) Edessä oli vielä viimeinen 200m ja ihan hullu pystysuoranousu. Konttasin sen nelinkontin ja maalisuoralla taisin ottaa jopa pari juoksuaskelta, en oo ihan varma. Maaliviivan ylitin ajassa 5.08.21 (13. nainen) eli kyseessä oli reippaasti mun elämäni pisin maraton, niin matkallisesti, mutta varsinkin ajallisesti. Kyllähän se oma suoritus harmitti, mutta se vaan kuuluu urheiluun, aina ei voi onnistua.

Mikä sitten oli syynä tähän heikohkoon esitykseen? Varmaan suurin vaikutus oli syyskuun flunssakierteellä, joka kesti mulla yhteensä yli 3 viikkoa. Ei kai sellaisen jälkeen voi olla täydessä iskussa, se mun olis ehkä pitänyt heti alussa tajuta, ja lähtee vähän rauhallisemmin liikkeeseen. Toisaalta oma vaikutuksena saatto olla myös viime viikonlopun vaelluksella. Vaikka siellä ei määrällisesti niin kovin pitkiä matkoja menty, niin ehkä sunnuntain Saanalle kipuaminen oli kuitenkin liikaa. Ei voi tietää. Kisan jälkeen olin varma, että Vaaroille en tuu enää ikinä, mutta nyt pari päivää kisaa sulateltuani, saatan muuttaa mieltäni. Kyllähän se Ryläys on joskus selätettävä, ei ehkä ens vuonna, mutta joskus. Tässä vaiheessa pitää vielä sanoo, että kaikki kunnioitus niille, jotka vetää tuon lenkin kaksi kertaa=86km. Ootte kyllä aikamoisia supersankareita kaikki!! Linkit Garminin käppyröihin ja kisavideoon, josta välittyy loistavasti tapahtuman kulku ja tunnelma.

Illalla vielä tanssahdeltiin Suklaamunien tahtiin ja iltaverryttely (1:07h/4.7km) suoritettiin suunnistamalla mökille yhden otsalampun valaistessa tietämme läpi laskettelurinteen ja kuusimetsän. Viikonloppuna laitetaan sitten myös suunnistuskausi pakettiin Ruotsissa 25mannan merkeissä. Pohjoiseen palaan vajaan viikon kuluttua, pääsisiköhän siellä jo kohta avaan hiihtokauden…?

Anssi, Satu ja minä loppuverryttelemässä! (Kuva: Anssi Auvinen)

Laskettelurinnettä alaspäin! (Kuva: Anssi Auvinen)

Artiklan syysvaellus

Teksti kertoo viime viikonlopun mahtavasta vaellusreissusta Kilpisjärvellä ja kolmen maan rajalla. Koska yks kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on mukana myös paljon kuvia: omalla kameralla räpsittyjä otoksia, mutta sain myös luvan käyttää blogissa varsin loistokkaita kuvia, kiitos Matias!!

Ainejärjestömme eli Artiklan syysvaellusreissu oli alkamassa, kun perjantaina aamulla jo kuuden jälkeen suurin osa reissumme 33 tulevasta juristista pakkasi rinkat, sauvat ja itsensä autoihin ja edessä oli pitkä ajomatka kohti Suomen käsivartta. Rovaniemeltäkin oli matkaa vielä sellainen 430km ja mä kun luulin, että asun nykyään pohjoisessa!

Kilpisjärvelle saavuttuamme käytiin tankkaamassa masut täyteen ja varsinainen seikkailu oli valmis alkamaan. Jonossa lähdettiin taivaltamaan 11 kilometriä kohti Kuohkimajärven varaus- ja autiotupia. Itselleni tuli ainakin aika yllätyksenä, kuinka pitkä ja raskas matka oli. 11km ei sinänsä kuulosta kovin pitkältä matkalta, mutta haastavaa siitä teki painavat rinkat sisältäen kaikki juomat ja ruuat, paikka paikoin varsin tekninen reitti sekä pitkän ajomatkan väsyttämät taivaltajat. Viimeset pari kilometriä alkoi jonossa jo kuulumaan lisääntyvässä määrin ”millon ollaan perillä” ja kuulemma viimeinen ”puoli” kilsaa oli aika pitkä! Mutta kun mökit näkyi, oli meillä ihan voittajafiilis! Linkki reittiin.

Nuotio laitettiin pystyyn, jokainen etsi paikan omalle makuupussilleen ja loppuilta vietettiin ihaillen tähtitaivasta ja revontulia, paistettiin makkaraa nuotiolla ja nautittiin hyvästä seurasta tunturien syleilyssä. Oli jotenkin ihan absurdia ajatella olevansa ihan erämaassa siellä pimeydessä, mutta kuitenkin niin paljon hyviä tyyppejä ympärillään. Olo oli tosi onnellinen, kevät ja kesä paiskittiin hulluna hommia ja tässä oli palkinto. Kaikki on nyt niin hyvin ja oon varma, että tein elämäni parhaan päätöksen, kun uskalsin hakea vielä opiskeleen toista tutkintoa ja nimenomaan Lappiin. Se on jännä kuinka elämässä tulee ylä- ja alamäkiä. Keväällä ja vähän kesälläkin 2013 ja 2014 olin aika rikki ja stressaantunut, syyt vaan oli erit. Viime syksy nyt oli ainutlaatuinen kaikin puolin, eikä sellaista varmaan koskaan enää vastaavaa tuu. Mutta nyt oon vasta löytänyt sen oman paikkani, täällä on kyllä hyvä olla. Jossain vaiheessa iltaa silmät alkoi väkisin painumaan kiinni ja aika nopeasti sitä unta sainkin, vaikka yläpetillä oli kyllä aika kuuma yö kiitos kamiinan. 

Kuva: Matias Partanen

Kuva: Matias Partanen

Lauantaina oli sitten koko päivän vaellusreissu Ruotsin ja Norjan tuntureilla. Tarjolla oli kaks matkaa: pitkä reilu 20km Norjan puolella ja lyhyt noin 13km Ruotsissa. Itse toimin lyhyen reissun vetäjänä ja kartanlukijana. Reitti oli tosi mukava: alku helppoa polkua Kilpisjärven rantaa pitkin noin 3km, jonka jälkeen lähdettiin kapuamaan kohti tuntureita seuraavat 5km. Alun koivikko muuttui avotunturiksi ja koko ajan myös lumimäärä lisääntyi ja tuuli oli aika kova. Tuntureilla oli kääntöpaikka ja sitä risteystä odotettiin aika kauan! Vähän ehkä jouduin huijaamaan jäljellä olevaan matkaa, jotta ihan kovin suuri epätoivo ei olis iskenyt. Mutta kun risteys vihdoin tuli ja alamäki takaisin mökille alkoi, muuttui yleisfiiliskin ryhmässä paremmaksi ja se viimeinen 5km tulikin taas tosi mukavasti. Myös toisella ryhmällä oli ollut loistoreissu Norjan puolella. Ilta kului kokkaillen retkimuonaa, korttia pelaillen, vähän geokätköillen ja yhteiskuvakin saatiin otettua kolmen valtakunnan rajapyykillä. Rohkeimmat kävi uimassakin! Iltanuotio sisälsi mm. makkaraa, vaahtokarkkeja ja Mertsin leipoman tikkupullan paistamista ja syömistä.

Koko ryhmärämä paitsi kuvaaja itse (Kuva: Matias Partanen)

Eräopasainesta

Ylöspäin!

The risteys

Alaspäin kohti mökkiä (Kuva: Matias Partanen)

Kuva: Matias Partanen

Kuva: Matias Partanen

Aamulla herätyskellot soi klo 6.00. Kamat laitettiin kasaan ja mökit kuntoon. Lähdin patikoimaan takaisin autoille ensimmäisessä ryhmässä klo 7.15. Kun mennessä vaeltamiseen meni aikaa taukoineen 4.5 tuntia, taittui matka nyt muutamalla tauolla kolmeen tuntiin. Rinkat autoon, vähän patukkaa naamaan ja matka kohti Saanaa alkoi. Ennakkotietona oli, että ”tosi helppo reitti, lenkkareilla pärjää”. Sitä se ei ihan ollut. Alku oli kyllä helppoa polkua ja portaita, mutta sitten reitti muuttui vaikeammaksi, oli jäätä ja liukasta. Matka tuntu aika pitkältä, kun aina näkyi ”huippu” ja sinne päästyämme näkyi taas seuraava ”huippu” ja taas seuraava. Muutamat itkupotkuraivarit kuului, mutta suomalaisella sisulla aika moni taisteli huipulle saakka! Itelläni sellanen pieni lisämotivaattori oli huipulla odottava kätkö. Saanan reissuun meni meillä sellanen 2h 45min ja kilsoja kerty ainakin 11km. Ihan hyvä vaelluspäivä siis. Edessä oli enää tankkaus ravintolassa ennen pitkää ja puuduttavaa ajomatkaa, joka meni kuitenkin loppujen lopuksi yllättävän nopeasti.

Kilpisjärven mahtava Saana (Kuva: Matias Partanen)

Matkalla Saanalle

Saanan huippu

Matkalla alaspäin

Aivan mahtava kolme päivää loistoseurassa loistomaisemissa. Reissussa oppi arvostaan taas kuumaa vettä, suihkua & saippuaa, kunnon ruokaa ja omaa sänkyä. Ja ehkä vähän sitä nettiä kännykässä. Kaikesta huolimatta tai ehkä just sen takia ensi vuonna ehdottomasti uudestaan! Ja kohteeksi joku yhtä huippupaikka!

Pyhä Tunturimaraton

Hiljaista on ollut blogin puolella tässä kesällä, mutta valitettavasti jouduin priorisoimaan diplomityön kirjottamisen blogin edelle. Nyt kun viimenen pilkun viilaus on enää jäljellä, voin kirjottaa pientä kisaraporttia taas vaihteeks. Pyhä Tunturimaraton 2014, olkaa hyvät!

Vasta siinä kuukausi sitten päätin, että voisin lähtee reissuun mukaan. Tapahtuma oli loppuunmyyty, mutta järjestäjät oli saanut Metsähallitukselta luvan ottaa vielä muutamia juoksijoita kisaan, joten pääsin osanottajalistalle mukaan. Ilmoittauduin puolimaratonille, mutta pari viikkoo ennen kisaa päätin, että kai sitä nyt kokonainen vedetään jos sinne saakka lähdetään. Onneks oli Maltsun jätemäellä muutamat mäkivedot kesän mittaan vedetty ja vielä pari viikkoo ennen ehti kerran käydä fasaaninousua kävelemässä. Viikkoo ennen kävin tekemässä 10 kilometrin viimeistelyharjoituksen ja testaamassa Time-to-Run Suomen toimesta The Summer Run tapahtuman. Aikaa meni melko kauan (41.17), mutta sillä reitillä, siinä säässä ja sillä kunnolla ei sinä päivänä parempaan pystyny eikä toisaalta tarvinnutkaan. Kiva pikkutapahtuma sekin!

Kohti Pyhää lähdettiin keskiviikkoiltana, välistoppeina Varkaus ja Rovaniemi (uuden kämpän avain jee!). Torstai-iltana iltaverkkana Aittakurussa piipahtaminen ja lauantain kisareitin alku tuli tsekattua. Perjantaina kevyt minivaellus Isokuruun ja illan mittaan kisaroinan haku, pastapartyt ja kisainfo. Oltiin valmiita seuraavan päivän kisaan.

Juoksentelua Aittakurussa

Aittakurun amfiteatteri

Isokurua

Lauantai valkeni melko viileessä, mutta poutasessa säässä. (Mikä tuuri kävi kyllä säitten kanssa, perjantaina oli vielä hellettä ja sunnuntaina sato vettä!) Kisapaikalle puoli tuntia ennen starttia ja lyhyet alkuverkat. Vähän jännitti, vaikka suotta: olihan tää jo mun kuudes maraton, tosin vasta toinen maastossa ja ensimmäinen tuntureilla!

Tunti starttiin

Reittikartta

Lähtöpamaus klo 9.00 ja reilut 100 maratoonaria säntäs matkaan. Lähdin reippaasti liikkeelle miesten peesiin tietä juoksemaan. Heti alkuun pitikin kivuta vähän matkaa laskettelurinnettä ylös ja takasin alas tielle. Hetken päästä lähdettiin laskeutuun kohti Aittakurua. Alkumatkasta oli paljon rappusia, mutta onneks jalat oli vielä tikissä, niin portaat ei tuottanu mitään ongelmia. Jos Pyhällä kesällä vierailee, niin Aittakuru on kyllä ihan must see! Parin kilometrin jälkeen päästiin leveelle latupohjalle, jossa oli hyvä lisätä vähän vauhtia. Aattelin, että tällasta jos tää on, niin sopii mulle! Tiesin meinaan heikkouteni: tekniset, kivikkoiset ja juurakkoiset polut varsinkin alamäkeen ei oikeen sovi mulle. Onneks en vielä siinä vaiheessa tienny, mitä oli luvassa.

Siinä neljän kilometrin jälkeen siirryttiin pienelle polulle ja maastojuoksu alko. Onneks tässä vaiheessa jalat oli vielä voimissaan, joten kivikoissa hyppely ei tuottanut ongelmia. Viiden kilometrin paikkeilla polku vähän leveni ja lähdettiin nousemaan kohti Karhunjuomalampee, jossa oli ensimmäinen juomapiste. Tässä vaiheessa ei vielä suuremmin tarvinnu juomavarastoja täyttää, joten matka jatku hetken hyvää ulkoilureittiä pitkin, kunnes siirryttiin taas pienemmälle polulle. Vastaan tuli rakkaa ja oli otettava kisan ensimmäiset kävelyaskeleet. Rakan jälkeen matka jatku pitkin suhteellisen hyväpohjasta metsäpolkua. Sitä ralleteltiin letkassa puolimaratonin kääntöpisteelle (noin 11,5km) saakka, jossa sijaitsi matkan toinen juomapiste, jonka tosin siinä innostuksissani yleisön näkemisestä ja kannustuksesta onnistuin kokonaan skippaamaan. Eipä se tosin haitannut, juomaa oli ihan riittävästi reppu täynnä, joten tuskin olisin kuitenkaan mitään lähtenyt siinä vaiheessa täyttelemään.

Matka jatku teknistä polkua pitkin Huttutunturin rinnettä ylöspäin. Tässä vaiheessa meidän 8 hengen letkasta 5 lähti irti, mutta ite en kyllä millään päässy sitä polkua niin kovaa. En olis uskaltanutkaan lähtee repimään, kisaa oli kuitenkin vielä hurja matka jäljellä. Matka jatku Petterin kanssa kaksin taivaltaen. Oltiin ennen kisaa sovittu, että jos matkalla nähdään ja vauhti on molemmille hyvä, niin voidaan mennä yhdessä, mutta toista ei odoteta... Kisa kisana, sunnuntaivaellukset on sit erikseen. :)

Kun Huttutunturilta oli hengissä selvitty, alko vähän helpompi polku, joka hetken päästä yhdisty leveemmälle latu-uralle, jota paineltiinkin varmaan seuraavat 6 kilometriä ohittaen Kapustan autiotupa ja puolivälin juoma- ja tarkistuspiste, jossa oli aika täyttää pikkupullot. Noin vajaa 23 kilometrin kohdalta alkoi sitten kipuaminen kohti Latvavaaraa erittäin teknistä polkua pitkin ja paikka paikoin oli rakkaa taas. Kunnioitus sille joka koko tän pätkän pysty juoksemaan, ite en pystynyt. Jalatkin alko ilmotteleen jo ensimmäisiä väsymyksen merkkejä, ei tosin mitään hälyyttävää vielä. Petterillä alko tässä vaiheessa jalat krampata kunnolla, joten Latvavaaran huipulta matka jatku yksin. Onneks  25 kilometrin jälkeen mentiin pari kilometriä samaa uraa kun mistä reitti oli jo kerran menny, joten sai vähän ajanvietettä kun pääsi morjesteleen vastaantulevia juoksijoita. Seuraavat kilometrit aina neljännelle juomapisteelle (noin 32,5km) saakka oli hyväpohjasta latupohjaa pitkin, jota oli mukavan helppo juosta. Kerran tosin onnistuin lentään naamalleni alamäessä, mutta onneks ei käyny pahemmin ja selvisin parilla naarmulla käsivarressa. Tällä etapilla ohitin pari hyytynyttä miestä, oma juoksu tuntu aika vahvalta. Kunnes sitten juuri ennen juomapistettä reilun 32 kilometrin kohdalla reidet rupes kramppaamaan. Aattelin jo että tässäkö tää nyt oli, pitääkö alkaa kävellä. Sinnittelin juomapisteelle ne pari sataa metriä. Juomapisteellä sain tsemppikannustukset: "enää" 10 kilometriä jäljellä! Sain myös suolatabletin kramppeja helpottamaan, ja se tuntukin purevan aika nopeesti. Heti juomapisteen jälkeen edessä oli aika raaka nousu teknistä polkua pitkin, jossa oli kyllä pakko kävellä jyrkimmät kohdat. Jaloissa alko painaa kunnolla ja geelit ei enää oikein uponnu. Varsinaista kunnon väsähtämistä ei tullu, mutta huomasin kyllä, että alko energiat aika vähissä jo olemaan. Asiaa ei auttanu kun mietti, minkälainen loppunousu oli vielä edessä.

Sitä ennen oli kuitenkin vielä taivallettavaa. Jossain vaiheessa palattiin samalle reitille, josta oltiin jo kerran juostu. 38km:n kohdalla oli viimeinen juomapiste. Vähän vettä ja urheilujuomaa ja matka jatku hyvää ulkoilureittä pitkin. Olipa ihanaa juosta ilman, että tarvi koko ajan kattoo jalkoihin. Tosin juoksu itessään ei enää tässä vaiheessa ollu niin ihanaa. Vähän ennen 40 kilometrin rajapyykkiä käännyttiin viimeseen loppunousuun Kultakeron huipulle. Huh mikä mäki. Mutta toisaalta oli lupa kävellä. Huipulle päästyäni oli kyllä mahtava fiilis! Ehkä pahin oli kuitenkin vielä edessä. Alamäki jyrkkää laskettelurinnettä pitkin teki reisille tosi hyvää! Mutta ne selvis. Mä selvisin! Aikaa reissuun meni 4:44 ja Garmin näytti matkaks 43.6 km. Tulokset löytyy täältä. Palkinnoks sain viikonlopun laskettelureissun Pyhälle. Onneks Rovaniemeltä ei oo pitkä matka. Ei voi kun suositella tapahtumaa, aika hieno elämys varmasti kaikille juoksijoille!

Voittajafiilis!

Maalissa!

Sunnuntai menikin matkustellessa ja tää viikko on ollu kovaa dipan viimeistelyä. Kiire on, että saan vanhat opinnot pois uusien alta. Vaikka blogiin saattaakin tulla vähän harvemmin juttua kun vuosi sitten, niin Instagrammissa (heinipapinsaari) ja Twitterissä (heinipa) voi myös seurata, päivitystahti saattaa ainakin välillä olla himpun verran tiheempi. :)

Jukoloita

Viikonloppuna suunnistettiin Jukola Kuopion Vehmersalmella. Sääprofeetat ennusteli hyvin mielenkiintosta säätä, mutta onneks kauhukuvat ei toteutunu ja viikonloppu saatiin vietyä läpi suhteellisen kivassa, vaikkakin vähän kylmässä säässä. Alunperin mulla oli tarkotuksena tehdä Jukolassa tupla-alotus: ensin Venloissa Kangasala SK:n kakkosjoukkueessa ja myöhemmin Jusseissa Fujitsun joukkueessa. Torstai-iltana tuli kuitenkin valmentajalta puhelu, että ykkösen 3. osuutta olis tarjolla, kun Outilla harmillisesti nilkka oli vähän huonossa kunnossa. Ei siinä mitään, tottakai menin paikkaamaan, vaikka välittömästi alkokin jännittään vähän enemmän. Edellisestä ykkösjoukkue-edustuksesta kun oli ehtiny vierähtää jo kolme vuotta.

Evely alotti upeesti jääden kärkeen vain 1.05 ja tullen sijalla 20. vaihtoon. Iida jatko hienosti ja toi mulle kartan sijalla 19. vain 4.26 kärjestä.  Pääsin letkassa matkaan, mutta heti k-pisteen jälkeen näkyikin lähinnä vaan 2. osuuden juoksijoita. Mitään jäätäviä pummeja en tehny, en tosin mitään tykkijuoksuakaan. Pitkällä välillä taisin mennä vähän liian suoraan, siinä jäin nopeimmille liikaa. Lopussa olin jo aika poikki. Ihan perusvarmalla suorituksella tulin vaihtoon sijalla 26. letkassa, jossa oli mukana enemmän ja vähemmän sijat 20.-28. Ero kärkeen oli kuitenkin jo 12.49. Iveta teki huippujuoksun ja niin me saatiin maalissa juhlia SK:n naisten parasta sijaa ikinä sijoituksen ollessa 16. Tuntu kyllä tosi hyvältä! Ja mikä sija oliskaan ollu Outin ollessa juoksukuntoinen... Illalla juoksin vielä rennosti Jukolan alotuksen ja oli kyllä niin siistii. Voin suositella ihan kaikille, on se hieno kokemus! Osuuden jälkeen Jukolasaunassa vierähti reilu tunti ja koko yönä en nukkunu, kun piti jännittää SK:n miesten otteita. Lopulta miehetkin pääty hienolle sijalle 25.!

Ens vuonna SK iskee sitten Paimiossa Louna-Jukolassa ja myöhemmin mulla onkin tiedossa pari ''kotijukolaa'' peräkkäin, kun vuonna 2019 Kangasala SK saa kunnian järjestää Jukolan ja vuonna 2020 Jukola suunnistetaan Rovaniemellä. Tänään tosiaan tuli tieto, että syksystä lähtien sitä opiskellaan lakipykäliä Rovaniemen oikiksessa. Juhannuksena saa ehkä vähän  relata, vihdoin!! Kiitos äiti, kiitos isi, että kestitte mua tän kevään. Lupaan ajaa nurmikon kun tuun käymään! :D

Tukholman maraton

Blogin puolella vierähtäny taas hurjasti aikaa viime kirjotuksesta. On ollu sen verran kiirettä, että ei oo oikeen ehtiny kirjotteleen, eikä mulla kyllä ihan kauheesti olis ollu mitään kirjotettavaakaan. Justhan mä vasta palasin Suomeen helmikuussa ja nyt on jo kesäkuu! Mutta kiva, että tuli kesä!

Tukholman maraton juostiin lauantaina ja se innosti herätteleen taas blogiakin henkiin. Kevät on menny reenien osalta vähän vaihtelevasti. Välillä tuntu, että kulkee, mutta liian usein että ei. Vuorotellen seinään on lentäny kirjat ja lenkkarit. Helsinki City Runin kävin juokseen kolme viikkoo sitten aikaan 1.40.08. Se jäi mun puolimaratonin ennätyksestä 13 minuuttia ja fiilis oli sen mukanen. Ei vaan kulkenu, enkä tiiä miks. Tai ehkä tiiän, voi olla että kokonaisrasitus elämässä nousi vähän liian suureks ja se vaikutti noin paljon urheilutuloksiin. Pahinta oli, etten tienny, oliko se ylikuntoo vai alikuntoo. Viikko HCR:n jälkeen Ideapark-juoksussa kymppi kulki vähän reilu 40min, joka ei sekään mikään loistoaika mulle ollu, mutta anto toisaalta uskoo siihen, että ehkä mä en aivan montussa ookkaan, reunalla korkeintaan. Sen ansioista päätin, että kyllä sitä Tukholmaan lähdetään koittamaan, vaikka lähtökohdat oli mitä oli ja viimeviikkojen reenit koostu lähinnä verkkailusta ja muutamista suunnistus- ja polkujuoksukisoista (suosittelen!).

Lähdettiin taas koko perhe juokseen. Tää oli nyt kolmas yhteinen maratonprojekti, ensimmäinen oli vuosi sitten Tukholmassa, toinen tammikuussa Las Palmasissa. Tällä kertaa valittiin Siljan sijaan Viikkari ja Helsingin sijaan Turku. Aikaisin aamulla kunnon tankkaukset laivan buffetissa, eipä tarvinnu enää ennen juoksua muuta syödä. Tukholmassa aamusää oli sateinen ja toivoin, että ilma pysyiskin viileenä. Niitä hellemaratoneja olin juossu jo kaks ja se oli kaks liikaa. En vaan oo kovin hellekestävä tyyppi. Vähän aikaa hengailtiin satamassa, kunnes lähdettiin tunnelbanalla kohti stadionia. Numeroitten haku ja lähtövalmistelut sai alkaa!

Mun numero oli 3881 ja lähtöryhmä C, eli aika edestä pääsin lähteen (brutto- ja nettoaikojen ero 12 sekuntia). Kovin kummosia tavotteita en ollu uskaltanu asettaa, kun kunto oli suuri kysymysmerkki. Salaa haaveilin omasta ennätyksestä (alle 3.18), mutta HCR:n perusteella se tuntu melko vaikeelta. Käteen kellon viereen valikoin 3.15 aikataulun, olis hauska seurata, kuinka siinä tavoitteessa pysyy. Lähtöpamaus koitti ja juoksu alkoi. Olo tuntu tankanneelta ja meno ei mitään kauheen irtonaista ollu. Eka kymppi suju aikaan 43.09 eli ei mikään hurja vauhti. Eka kierros (17km) suju hyvin porukassa juostessa ja tokalle kierrokselle lähtiessä tajusin, että alko pikkuhiljaa tulla selkiä vastaan. Juoksufiilis parani ja olo tuntu vahvalta. Saatoin jopa vähän kiihdyttää vauhtia, mutta yritin pitää mielessä, että matka on vielä pitkä. Puoliväli koitti aikaan 1.31.35. Rupes melkein naurattaan, se oli lähes 9 minuuttia kovempaa kun HCR:ssä. Mutta toinen samanmoinen oli vielä jaksettava ja ajassa ei siinänsä vielä hurrattavaa ollu, koska Lanzarotella ja Gran Canarialla puolivälin väliajat oli molemmissa noin 1.30.30 ja hyytyminenhän niissä molemmissa tuli loppuaikojen painuessa aikoihin 3.19 ja 3.18. No matka jatku Djurgårdenissa ja lisää selkiä tuli vastaan. En oikeestaan aatellu ollenkaan jäljellä olevaa matkaa, otin vaan tavoitteeks aina seuraavan selän, jonka otan kiinni ja taas seuraavan ja taas seuraavan. Lisätsemppiä sain kun ohittelin pieninumeroisia eliittilähtöryhmän naisia. Olin päässy jonkinmoiseen flow-tilaan ja jalat tuntu älyttömän vahvoilta. Kannoin mukana kolmee geeliä, mutta matkalla tajusin, etten taida niitä tarvita. Tankkaus oli onnistunu ja lisäenergiat sain järjestäjien urheilujuomista, joita joinkin lähes aina kun mahdollista ja lisäks kulu paljon vettä (kurkkuun ja muutenkin päälle). Kolmenkympin jälkeen kun saavuttiin takasin kaupunkiin, sain vielä lisää energiaa, kiitos yleisön. On toi Tukholma kyllä loistava paikka juosta maraton, siitä yleisöltä saamasta tuesta saa niin älyttömästi lisätsemppiä. Matka jatku ohituskaistalla ja mielessä mietin vaan, kuinka vieläkin tuntuu niin älyttömän helpolta. Garmin näytti vauhdiks suurinpiirtein samaa vauhtia kun alkumatkastakin ja ihmettelin, missä se hyytyminen viipyy, matkaakin oli mittarissa jo yli 35km. 3:15 tavotetta olin hinannu alaspäin jo aikapäivää sitten ja aattelin, että olis hienoo päästä alle 3:10. Jossain vaiheessa siinä 5km ennen maalia rupesin laskeskelemaan, että jopa alle 3:05 on mahkut, jos jaksan vaan loppuun saakka. Loppu tuli kivasti ja 2km ennen maalia tajusin, että tää on oikeesti ensimmäinen maraton, kun en hyydy, mä oikeesti jaksan juosta samaa vauhtia loppuun saakka. Vähän ehkä vielä kiristin vauhtia viimellä kilometrillä ja alko tuntuun pahalta. Mutta ei se mitään, se fiilis oli vaan niin mahtava. Ja kun vihdoin stadionin takasuora aukes, otin vielä kunnon loppukirin. Bruttokello näytti ajaks 3.05.11 ja nettoaika meni kuin menikin alle 3.05 aikaan 3.04.59. Uus ennätys synty 13 minuutilla ja fiilis oli kyllä mahtava. Kaikkien kevään vaikeuksien jälkeen aika tuntu ihan uskomattomalta, kun alunperin pelkäsin matkasta tulevan todella tuskainen. Osaltaan kiitos Tukholman loistavan juoksusään, hyytymistä ei tällä kertaa vaan tapahtunu. Loppupäivänä en voinu muuta kun hymyillä. Seuraava tavote on selvä. Sitä millon se haamuraja alittuu en vielä tiiä, mutta tää päivä anto uskoo siihen, että joskus se vielä tulee tapahtumaan. Ehkä piankin, jos pysyn terveenä ja vammattomana. Ja onhan mulla tässä aikaa, ainakin 20 vuotta.

Aikataulut ranteeseen ja menoks!

Statistiikkaa omasta juoksusta (lähde: http://results.marathon.se/2014)

Kun siskokin pääsi alle neljän tunnin ja äiti ja iskä aikaan noin 4.37, jäi reissu selvästi plussan puolelle. Ennen kisaa vannoin, että tää on mun viimenen Tukholma, ehkä viimenen maratonkin pitkään aikaan. Nyt en enää tiiä... Vähän houkuttelis kyllä ens vuonnakin taas! On tossa maratonjuoksussa jotain, mihin oon nyt jääny koukkuun. Tai kaikki ollaan jääty. Ehkä syksyllä joku maraton vois olla paikallaan, jos reenit sujuu hyvin. Nyt kesä on kuitenkin suunnistuksen aikaa ja Jukola odottaa vajaan kahden viikon päästä. Tänä vuonna laitan lampunkin päähän ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, kun pääsen alottaan Jukolan! Toki Venlat juoksen siinä päivällä ensin. Innolla odotan pääsyä Kuopion metsiin!

Family selfie

Hyvää, kaunista ja vähän huonookin

Heippahei blogin lukijat, onks ollu ikävä? Tiiän, olisin voinu päivitellä vähän kuulumisia, mutta eipä mun elämään mitään niin erikoisen järisyttävän ihmeellistä oo kuulunu. Oon reenannu, leireilly, lukenu, kirjottanu, nähny kavereita, geokätköilly, syöny, juonu, nukkunu, mitä näitä nyt on. Vähän on valittamistakin, mutta yritän ettii jotain positiivisiakin asioita tähän tekstiin. Pari todistetta, lenkillä on käyty, sekä talvella, että nyt jo lähes kesän kynnyksellä (ainakin poseerattu lenkkivaatteet päällä):

Ei tarvii enää nastalenkkareita

Tää se vasta siistii oli, ei oo vaan enää jäille menemistä :(

Saan pikkuhiljaa koko suvun geokätköileen. Täti ja sisko on jo koukussa ja nyt on äitikin perehdytetty kätköilyn saloihin!

Jatketaan uutisella, että oon juossu maratonin 2:58:29! Ainakin paperilla. Tai siis vaan paperilla. Oikeesti mulla tais mennä se 20min kauemmin. No mut joskus vielä!

Reeni maittaa ja urheilu on kivaa. Jalat on kunnossa ja juoksu kulkee. MUTTA. Oon silti telakalla. Urheilija ei tervettä päivää nää. Olkapää meni ja plomsahti pois paikaltaan muuten ihan onnistuneen suunnistusreenikisan toiseks vikalla rastivälillä viime viikolla. Kaaduin ja tietty jotenkin sen käden päälle. Kyl se heti takas meni ja maaliinkin juoksin, mutta seuraavana päivänä oli aika kipee. Kyllä se joka päivä on nyt menny parempaan suuntaan, eikä onneks juoksua paljoo haittaa. Vaatteitten pukeminen on tosin vielä vähän vaikeeta ja olkapää muljahtelee välillä ikävästi. Eli ei se ihan kunnossa oo, mutta ei pitäs mitään rikki kuitenkaan isommin olla. Suunnistusmettään en kyllä ihan vielä uskalla mennä. En tiiä, mitä tapahtuis, jos kaatuisin taas. Jos jotain positiivista pitää hakee, niin ainakaan vamma ei oo jaloissa ja tiellä pystyn juokseen (lähes) normaalisti, vaikka suunnistukseen tulikin nyt ikävä pieni tauko.

Hyvää on myös se, että dippa on saatu käyntiin, mutta huonoo se, että en saanu niin paljon sitä maaliskuun aikana tehtyä, kun oli tarkotus. Nyt kuitenkin hetkeks dippa sivuun ja päätyönä oikiksen pääsykokeisiin lukua. Lukumotivaatioo kyllä löytyy, joten yritys on kova päästä sisään! Välillä oon tosin miettinyt, jaksaisinko taas opiskella vähintään 4 vuotta, mutta jos intoo riittää ja ne asiat kiinnostaa, niin miksei. Kyllä niitä töitä ehtii sitten tekeen koko loppuelämän tai opintojen välissäkin, jos siltä tuntuu. Kiitos korkeakoulujen opiskelijavalintojen uudistamisen nyt on vaan viimenen kevät, kun mihinkään kantsii enää hakee, sen jälkeen onkin aika vaikeeta sisään päästä tällasen jo yhden korkeakoulupaikan vastaanottaneen. Kesällä pääsykoeprojektin jälkeen dippa jatkuu taas ja samalla paluu pääkaupunkiseudulle, ainakin hetkeks.

Mihin on viidessä vuodessa päästy? Asun kotona äitin ja iskän kanssa, reenailen, luen pääsykokeisiin samat abiverkkarit päällä ja leikin sillon tällön luokanopee. Kaikki on melkein niinku keväällä 2009. Sillon oli sentään poikaystävä, nyt ei oo sitäkään. Dammit. :)

Mitäs vielä, ehdottomasti kaunein, söpöin ja sulosin asia saapu maailmaan puolitoista viikkoa sitten, kun rakas ystäväni jo vuodesta 1997 synnytti ensimmäisen pienen söpöläisen. Ja puolentoista viikon päästä musta tulee ensimmäistä kertaa kummitäti, oon niin ilonen!

Eilen olis ollu lähtö suunnistusleirille Ruotsiin. Pitkään arvoin lähenkö vai en, mutta lopulta järki voitti ja päätin jäädä kotiin. Jos vaatteiden pukeminenkin on vaikeeta, tuskin musta olis ollu mettään vielä. Ja leirillä ei oo kiva olla vammasena, parempi vaan suosiolla jäädä kotiin juokseen ja lukeen. Vaikka into olis kyllä ollu kova ja viimeseen saakka ajattelin, että kyllä mä voin lähtee. Joskus on vaan pakko olla järkevä ja tunnustaa tosiasiat. Reissussa ei olis kiva lähtee lääkäriin, jos huonosti kävis. Nyt on vaan annettava olkapäälle hetki aikaa, tuleehan noita leirejä. Kisakausi on jo ovella, nyt ei oo aikaa telakoitua enää yhtään lisää!

Barcelonan kautta Suomeen sopeutumaan

Rakkaaseen koti-Suomeen palattu  jo tovi sitten, mutta yleisön pyynnöstä palaan vielä kerran Espanjaan ja tarkemmin Barcelonaan. Jospa tästä tekstistä olis jollekin jotain hyötyäkin, jos joku suunnittelee Barcelonan vierailua (voin suositella!). Päädyin tosiaan tulemaan Barcelonan kautta Helsinkiin, kun ensinnäkin lentoyhdistelmä Las Palmas-Barcelona + Barcelona-Helsinki oli puolet halvempi kun suora lento Palmasista Suomeen ja toiseks koska en ollu koskaan ennen käynyt Barcelonassa, oli kiva vierailla kaupungissa muutaman päivän ajan. Maratonin jälkeen pukkas pientä maratonflunssaa taas ja tällä kertaa iski vähän pahemminkin päälle. Kurkku oli pari päivää kipee ja nenä aika tukossa vähän kauemminkin. Loppureissusta pääsin sentään jo vähän aamulenkkeilemään (vaikka ei olis kannattanu, tauti vaan pitkitty), mutta muuten reissu meni aikalailla kartta ja kamera kädessä pyörimiseks kaupungilla.

Kolme päivää on aika lyhyt aika noinkin suuressa kaupungissa. Nähtävää olis ollu vaikka kuinka paljon ja piti tehdä vähän valintoja, mitkä on itelle ne kaikken tärkeimmät nähtävyydet. Jos aikaa olis ollu vähän enemmän ja olisin ollu kokonaan terve, olis ollu kiva tehdä joku pieni vaelluskin siellä. Vaeltamiseen sopivia metsikkömäkiä kun löyty ihan metroreittien ulottuvilta.

Metrokartta

Lento saapui Barcelonaan perjantaina myöhään. Vaatimattomaan, mutta siistiin ja sijainniltiin loistavaan hostelliin saavuttuani meninkin lähes suoraan nukkumaan. Lauantai valkeni harmaana, mutta aamupalan jälkeen päätin lähtee tutkimaan paikkoja. Olin jo kentältä ostanu T10 sarjakortin (10,30 eur) julkiseen liikenteeseen, joka on kyllä aika kätevä kortti turistille. Otin metron Estacion de Santsille eli Barcelonan päärautatieasemalle ja hommasin sieltä kaupunki- ja metrokartan. Päätin kävellä läpi kaupunkia määränpäänä Camp Nou eli FC Barcelonan jalkapallostadion. Paikan päällä huomasin, että illalla olis ollu FC Barcelona vastaan Valencia CF. Hetken jo mietin, pitäskö ostaa lippu ja mennä kattoon elämäni toinen jalkapallomatsi (eka oli Madridissa viime keväänä). Vesisade ja lippujen kalliit hinnat sekä se, etten mä oikeesti jalkapallosta mitään tajua kuitenkin ratkas sen, että päätin jättää väliin. Stadionvierailun jälkeen otin metron Placa Catalunyaan, jossa kävin ensin vähän Corte Inglesissä shoppailemassa ja sitten lisää shoppailua ja kahvittelua Ciutat Vellan kaupunginosassa sekä kävelyä pitkin kuuluisaa La Ramblaa takaisin majapaikkaan. Olin lukenu pari kuukautta sitten Carlos Ruiz Zafonin Taivasten vanki nimisen kirjan ja oli kyllä hauska vierailla samoissa paikoissa, joista kirjassa kerrottiin. Myös muut sarjaan kuuluvat kirjat, Enkelipeli ja Tuulen varjo  kuuluu tulevaisuuden lukulistalle.

Camp Nou

Vanhan kaupungin kujia

La Rambla

 

Sunnuntaina sää oli onneks parempi. Aurinko paisto, mutta pakko myöntää, että Gran Canarian lämpöön tottuneen mielestä aika kylmälle tuntu ja muutama villapaita piti takin alle laittaa. Ei ollu biitsikelit Barcelonassa, vielä. Kävin lyhyellä aamulenkillä satamassa ja aamupalan jälkeen lähdin kiertämään lisää nähtävyyksiä. Ekaks otin metron Gloriekseen, jossa tsekkasin Torre Agbarin, hassun kurkun mallisen ilmeisesti toimistorakennuksen. Sieltä kävelin pitkin Avenida Diagonalia Sagrada Familiaan, joka on varmaan yks Barcelonan päänähtävyyksistä. Ulkoopäin se ei vaan tällä hetkellä näyttäny niin upeelta kuin olis mahdollista, koska oli ilmeisesti ties kuinka monetta vuotta remontissa. Sisällekin olis päässy jos oli kiinnostanu, tosin liput tais maksaa yli parikymppiä ja jono oli varmaan 200m. Jätin väliin, vaikka varmaan ihan hieno kokemus olis ollu sisälläkin käydä. Päivän lopuks kävin vielä kurkkaamassa Placa Catalunyan lähellä olevan Universitatin, yhden niistä monista monista kymmenistä Barcelonan yliopistojen rakennuksista. Upee oli ulkoopäin. Myös muutamia kätköjä päivän aikana etsin ja löysinkin.

Torre Agbar

Sagrada Familia

Universitat



Maanantaina kävin aamulenkillä kirpeessä ilmassa, mutta hienossa auringonpaisteessa Barcelonan biitsillä. Hieno ranta ja varmasti mukavaa viettää aikaa siellä kun kelit alkaa sen sallimaan. Aamupäivästä sain sitten seuraa, kun Madridin matkaajat oli kotiutuneet reissusta ja lähes paikallistuneet Annina ja Sonja esitteli mulle vähän lisää vielä kaupunkia. Otettiin metro+juna+bussi yhdistelmä Tibidabo-vuorelle tarkotuksena päästä käymään huipulla, jossa sijaitsi hieno linna ja jonkinnäkönen huvipuisto. Epäonneksemme huipulle vievä juna ei kuitenkaan kulkenut kun viikonloppuisin, joten jouduttiin tyytymään vuoren puolivälissä sijaitsevaan näköalakahvilaan ja juotiin kupposet kahvia ja katseltiin edessä aukenevaa Barcelonaa. Kahvittelun jälkeen päätettiin lähtee valloittamaan toinen kukkula. Matka vei kohti seuraavaa mäennyppylää, Parc de Montjuicia, joka saavutettiin yhdistelmällä bussi+juna+metro+bussi+bussi. Huipulle olis päässy myös vaijerihissillä, joka oli kuitenkin remontissa. Onneks kuitenkin bussi kulki, ettei menny vaeltamiseks. Huipulla oli sitten hieno linna, jossa kierreltiin vähän aikaa. Matkalla bussilla alas ajettiin olympiakylän läpi ja nähtiin stadion. Piti oikein tarkistaa millon täällä oli olympialaiset, vuonna 1992. Päädyttiin Placa Espanyalle, jossa nähtiin hieno Palau National -palatsi, jonka edessä olevien suihkulähteiden voi tiettyinä iltoina nähdä "tanssivan" musiikin tahdissa. Illalla käytiin vielä syömässä kreikkalaisessa ravintolassa muutamien tyttöjen kavereiden kanssa ja sen jälkeen uni maistu.



Biitsi

Hotelli W Barcelona

Monument a Colom

Kahvittelua näköalakahvilassa, taustalla Barcelona

Castillo de Montjuïc

Paikallinen turisti Annina

 

Palau National

Tiistaina aamulla kahdeksan aikaan metro+juna lentokentälle ja lento Suomeen. Muutamaa päivää yli puolen vuoden reissu oli ohi. Nyt on jo reilu viikko totuteltu Suomeen ja sen ilmastoon. Toisaalta ihanaa olla Suomessa, toisaalta ikävä GC:tä. Aluks oli ihan outoo olla taas täällä, mutta pikkuhiljaa oon kyllä taas sopeutunu ja ainakaan vielä ei oo iskeny epätoivo. Edes loskakelit ei oo saanu mun hymyä hyytymään, kaikki on aikas hyvin täälläkin, vaikkei lämpötila ookkaan 25 ja ihonväri on jatkossa vaan vaalenemaan päin. Dipan järjestelytkin on lähteny ihan vauhdilla käyntiin ja kun samalla oon alottelemassa toistakin koulutukseen liittyvää projektia, on puuhaa varmasti keväälle ja kesälle ihan riittämiin. Toisaalta opiskelumotivaatio on kyllä syksyn pienen löysäilyn jälkeen kova ja innolla jo odotan, että pääsen tosissani kohta hommiin!

Vaikka kouluun panostaminen syksyyn verrattuna vähän nyt lisääntyykin, en mä urheiluakaan laiminlyö. Pieni peruskuntokausi on syksyn ja alkutalven ”kisakauden” jälkeen paikallaan. Sitä peruskuntoo lähdetään vahvistaan huomenna seuran hiihto(suunnistus?)leirille Jämille, jee! Kiva nähdä pitkästä aikaa kaikkia seurakavereita ja saada reeniseuraa. Lumi on kai Jämilläkin vähän tiukassa, mutta täällä Kangasalla sitä riittää! Pari hiihtolenkkiä oon jo Kyötikkälä-Vatiala välillä heittäny ja ihan hyvässä kunnossa on ladut. Mukavaa vaihtelua reeneihin! 2.5 viikon päästä Pirkan Hiihto 90km, vai onko? Se jää nähtäväks, mä oon valmis ;)