Vaarojen maraton

Alkukesästä päätin hetki mielijohteesta laittaa ilmon sisään Vaarojen maratonille. Tää kisa on jo muutaman vuoden ollut sellainen ”pakko kokee joskus” -kisa, joten tänä vuonna kun 25mannakaan ei osunut samalle viikonlopulle, oli hyvä hetki toteuttaa tää haave.

Perjantaina oli rankka kokopäivän kestänyt juna+automatka Rovaniemeltä Kolille ja illalla ehti käymään hakemassa vielä nopeesti numerot ja muut härpäkkeet. Siitä mökille ja lähes suoraan nukkuun. Aamulla kisa starttasi klo 9.00. Ilma oli viilee, joten hanskat ja buffi piti päälle jättää, tosin ensin mainitut taisin heittää reppuun ja parin kilsan juoksun jälkeen.


Lähtöön 5min

Lähtöön 2min: Anssi, Petteri, minä ja naisten kakkonen Yvonne (Kuva: Satu Niskavaara)

Alku oli varsin vauhdikasta menoo pientä metsäpolkua pitkin. Ensimmäisiin pitkospuihin taisin tulla vähän liian vauhdilla, kun lensin kaaressa selälleni siihen kovaan puuhun ja takana tuleva tuli päin. Säärenkin taisin siinä lyödä, mutta onneks ei käynyt sen pahemmin. Reitin loput pitkospuut vedinkin sitten aika varovasti, melkein olis voinut nastalenkkarit tai jopa suunnistusnastarit olla paikallaan, mulla siis jalassa Inovin nappulat.

Reittikartta

Viiden kilsan kohdalla tuli pätkä tietäkin, jolla pääsi hetken juoksemaan rennosti ja vähän kovempaa, kunnes taas lähettiin metsään painaan. Tässä vaiheessa tuntui vielä oikein hyvälle. Vähän ennen kymmentä kilsaa tultiinkin hienolle kalliolle, josta oli upeet maisemat ja paljon kuvaajia. Tässä vaiheessa taisin huikata kameralle, että ”hyvin menee, vielä”. Ja niin menikin, vielä. Letka, jossa juoksin, vähän kiihdytteli siinä kameroiden edessä, mutta melko pian sain ne taas takasin kiinni. Tässä letkassa paineltiinkin aina vesistön ylitykseen saakka. Veneessä oli hetki aikaa laittaa pari nappia suuhun, kunnes oltiinkin jo vastarannalla. Mun puolesta olis saanut kestää vähän kauemminkin tää lepotauko!

No matka kuitenkin jatkui kohti Kiviniemen tilaa, jossa taisin hörpätä yhden mukin vettä, mutta ei tullut mielenkään, että tää nyt oli tosiaan se ennen puolta väliä olevan vesipiste, jossa olis ehkä voinut vähän niitä mukana kannettavia juomavarastojakin täyttää. Taisi olla tässä vaiheessa jo ajatus vähän sumeena. Tosin jälkikäteen ajateltuna ei sillä ollut mitään merkitystä, koska juomat riitti kuitenkin ihan hyvin seuraavalle juomapisteelle saakka. Näiden välissä oli kuitenkin Ryläys. Mun painajainen, aina ja ikuisesti. Ainakin niin kauan kunnes pääsen ottaan siitä voiton. Tällä hetkellä tilanne on kyllä 1-0 mun tappioks. Olihan siiitä varoteltu, mutta en mä tajunnut, että se niin paha mulle olis. Asiaa ei auttanut, että siinä puolen välin jälkeen mun jalat tyhjeni täysin. Puolimaratonin verran tuntu ihan hyvältä ja jaksavalta, mutta sitten ihan yhtäkkiä alkoi tuntuun aika pahalta ja loppumatkan melkein kaikki ylämäet oli vaan pakko kävellä ja alamäissäkin piti ottaa aika varovasti, koska jalat oli niin tyhjät, enkä halunnu lentää pää edellä kivikkoon. Ennen Ryläystä juoksin kolmantena naisena Maijan ja Yvonnen jälkeen, mutta Ryläyksen aikana ainakin 5 naista tuli ohi, myöhemmin vielä vähän lisääkin. Myös pari pitkää miesletkaa paino ohi ja toivotteli tsemppiä, ilmeisesti mun meno vaikutti aika epätoivoiselta. Halusin vaan päästä pois sieltä Ryläykseltä, tiesin, että lopussa oli paljon tietä ja siellä varmaan pystyisin taas juoksemaan. 

Kuva: Teemu Saramäki

Siinä ennen kolmenkympin kylttiä se loputon Ryläys oli vihdoin ohi ja tultiin tielle. Ah kuinka ihanaa se oli juosta! Mutta se olikin valetie, hetken päästä jo käännyttiin takaisin pikkupolulle. Vaikkei se polku ollutkaan kovin vaativa eikä pitkä, mulle se tuntu siltä. Olin jo luullut, että loput reilut 10km juostaisiin pelkkää tietä. No pari kilsaa piti vielä polkua kestää, kunnes tultiin huoltopisteelle, josta alkoi lopulta se pitkä ja ihana tie. Katoin kelloa, kilsavauhti putosi jopa alle 5.30:n, mähän ihan tykitin! Niin kauan menikin hyvin, kunnes alkoi ”valenousu” laskettelurinteen puoliväliin vaan siks, että kohta saatiin laskee taas takaisin samalle tielle. Siinä nousussa en kyllä ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä kyllä montaa siinä kuuluisassa loppunousussakaan. Onneks mulla oli nousussa hyvää seuraa, jolle valittaa. Kiitos ja anteeks! :) Edessä oli vielä viimeinen 200m ja ihan hullu pystysuoranousu. Konttasin sen nelinkontin ja maalisuoralla taisin ottaa jopa pari juoksuaskelta, en oo ihan varma. Maaliviivan ylitin ajassa 5.08.21 (13. nainen) eli kyseessä oli reippaasti mun elämäni pisin maraton, niin matkallisesti, mutta varsinkin ajallisesti. Kyllähän se oma suoritus harmitti, mutta se vaan kuuluu urheiluun, aina ei voi onnistua.

Mikä sitten oli syynä tähän heikohkoon esitykseen? Varmaan suurin vaikutus oli syyskuun flunssakierteellä, joka kesti mulla yhteensä yli 3 viikkoa. Ei kai sellaisen jälkeen voi olla täydessä iskussa, se mun olis ehkä pitänyt heti alussa tajuta, ja lähtee vähän rauhallisemmin liikkeeseen. Toisaalta oma vaikutuksena saatto olla myös viime viikonlopun vaelluksella. Vaikka siellä ei määrällisesti niin kovin pitkiä matkoja menty, niin ehkä sunnuntain Saanalle kipuaminen oli kuitenkin liikaa. Ei voi tietää. Kisan jälkeen olin varma, että Vaaroille en tuu enää ikinä, mutta nyt pari päivää kisaa sulateltuani, saatan muuttaa mieltäni. Kyllähän se Ryläys on joskus selätettävä, ei ehkä ens vuonna, mutta joskus. Tässä vaiheessa pitää vielä sanoo, että kaikki kunnioitus niille, jotka vetää tuon lenkin kaksi kertaa=86km. Ootte kyllä aikamoisia supersankareita kaikki!! Linkit Garminin käppyröihin ja kisavideoon, josta välittyy loistavasti tapahtuman kulku ja tunnelma.

Illalla vielä tanssahdeltiin Suklaamunien tahtiin ja iltaverryttely (1:07h/4.7km) suoritettiin suunnistamalla mökille yhden otsalampun valaistessa tietämme läpi laskettelurinteen ja kuusimetsän. Viikonloppuna laitetaan sitten myös suunnistuskausi pakettiin Ruotsissa 25mannan merkeissä. Pohjoiseen palaan vajaan viikon kuluttua, pääsisiköhän siellä jo kohta avaan hiihtokauden…?

Anssi, Satu ja minä loppuverryttelemässä! (Kuva: Anssi Auvinen)

Laskettelurinnettä alaspäin! (Kuva: Anssi Auvinen)

Pyhä Tunturimaraton

Hiljaista on ollut blogin puolella tässä kesällä, mutta valitettavasti jouduin priorisoimaan diplomityön kirjottamisen blogin edelle. Nyt kun viimenen pilkun viilaus on enää jäljellä, voin kirjottaa pientä kisaraporttia taas vaihteeks. Pyhä Tunturimaraton 2014, olkaa hyvät!

Vasta siinä kuukausi sitten päätin, että voisin lähtee reissuun mukaan. Tapahtuma oli loppuunmyyty, mutta järjestäjät oli saanut Metsähallitukselta luvan ottaa vielä muutamia juoksijoita kisaan, joten pääsin osanottajalistalle mukaan. Ilmoittauduin puolimaratonille, mutta pari viikkoo ennen kisaa päätin, että kai sitä nyt kokonainen vedetään jos sinne saakka lähdetään. Onneks oli Maltsun jätemäellä muutamat mäkivedot kesän mittaan vedetty ja vielä pari viikkoo ennen ehti kerran käydä fasaaninousua kävelemässä. Viikkoo ennen kävin tekemässä 10 kilometrin viimeistelyharjoituksen ja testaamassa Time-to-Run Suomen toimesta The Summer Run tapahtuman. Aikaa meni melko kauan (41.17), mutta sillä reitillä, siinä säässä ja sillä kunnolla ei sinä päivänä parempaan pystyny eikä toisaalta tarvinnutkaan. Kiva pikkutapahtuma sekin!

Kohti Pyhää lähdettiin keskiviikkoiltana, välistoppeina Varkaus ja Rovaniemi (uuden kämpän avain jee!). Torstai-iltana iltaverkkana Aittakurussa piipahtaminen ja lauantain kisareitin alku tuli tsekattua. Perjantaina kevyt minivaellus Isokuruun ja illan mittaan kisaroinan haku, pastapartyt ja kisainfo. Oltiin valmiita seuraavan päivän kisaan.

Juoksentelua Aittakurussa

Aittakurun amfiteatteri

Isokurua

Lauantai valkeni melko viileessä, mutta poutasessa säässä. (Mikä tuuri kävi kyllä säitten kanssa, perjantaina oli vielä hellettä ja sunnuntaina sato vettä!) Kisapaikalle puoli tuntia ennen starttia ja lyhyet alkuverkat. Vähän jännitti, vaikka suotta: olihan tää jo mun kuudes maraton, tosin vasta toinen maastossa ja ensimmäinen tuntureilla!

Tunti starttiin

Reittikartta

Lähtöpamaus klo 9.00 ja reilut 100 maratoonaria säntäs matkaan. Lähdin reippaasti liikkeelle miesten peesiin tietä juoksemaan. Heti alkuun pitikin kivuta vähän matkaa laskettelurinnettä ylös ja takasin alas tielle. Hetken päästä lähdettiin laskeutuun kohti Aittakurua. Alkumatkasta oli paljon rappusia, mutta onneks jalat oli vielä tikissä, niin portaat ei tuottanu mitään ongelmia. Jos Pyhällä kesällä vierailee, niin Aittakuru on kyllä ihan must see! Parin kilometrin jälkeen päästiin leveelle latupohjalle, jossa oli hyvä lisätä vähän vauhtia. Aattelin, että tällasta jos tää on, niin sopii mulle! Tiesin meinaan heikkouteni: tekniset, kivikkoiset ja juurakkoiset polut varsinkin alamäkeen ei oikeen sovi mulle. Onneks en vielä siinä vaiheessa tienny, mitä oli luvassa.

Siinä neljän kilometrin jälkeen siirryttiin pienelle polulle ja maastojuoksu alko. Onneks tässä vaiheessa jalat oli vielä voimissaan, joten kivikoissa hyppely ei tuottanut ongelmia. Viiden kilometrin paikkeilla polku vähän leveni ja lähdettiin nousemaan kohti Karhunjuomalampee, jossa oli ensimmäinen juomapiste. Tässä vaiheessa ei vielä suuremmin tarvinnu juomavarastoja täyttää, joten matka jatku hetken hyvää ulkoilureittiä pitkin, kunnes siirryttiin taas pienemmälle polulle. Vastaan tuli rakkaa ja oli otettava kisan ensimmäiset kävelyaskeleet. Rakan jälkeen matka jatku pitkin suhteellisen hyväpohjasta metsäpolkua. Sitä ralleteltiin letkassa puolimaratonin kääntöpisteelle (noin 11,5km) saakka, jossa sijaitsi matkan toinen juomapiste, jonka tosin siinä innostuksissani yleisön näkemisestä ja kannustuksesta onnistuin kokonaan skippaamaan. Eipä se tosin haitannut, juomaa oli ihan riittävästi reppu täynnä, joten tuskin olisin kuitenkaan mitään lähtenyt siinä vaiheessa täyttelemään.

Matka jatku teknistä polkua pitkin Huttutunturin rinnettä ylöspäin. Tässä vaiheessa meidän 8 hengen letkasta 5 lähti irti, mutta ite en kyllä millään päässy sitä polkua niin kovaa. En olis uskaltanutkaan lähtee repimään, kisaa oli kuitenkin vielä hurja matka jäljellä. Matka jatku Petterin kanssa kaksin taivaltaen. Oltiin ennen kisaa sovittu, että jos matkalla nähdään ja vauhti on molemmille hyvä, niin voidaan mennä yhdessä, mutta toista ei odoteta... Kisa kisana, sunnuntaivaellukset on sit erikseen. :)

Kun Huttutunturilta oli hengissä selvitty, alko vähän helpompi polku, joka hetken päästä yhdisty leveemmälle latu-uralle, jota paineltiinkin varmaan seuraavat 6 kilometriä ohittaen Kapustan autiotupa ja puolivälin juoma- ja tarkistuspiste, jossa oli aika täyttää pikkupullot. Noin vajaa 23 kilometrin kohdalta alkoi sitten kipuaminen kohti Latvavaaraa erittäin teknistä polkua pitkin ja paikka paikoin oli rakkaa taas. Kunnioitus sille joka koko tän pätkän pysty juoksemaan, ite en pystynyt. Jalatkin alko ilmotteleen jo ensimmäisiä väsymyksen merkkejä, ei tosin mitään hälyyttävää vielä. Petterillä alko tässä vaiheessa jalat krampata kunnolla, joten Latvavaaran huipulta matka jatku yksin. Onneks  25 kilometrin jälkeen mentiin pari kilometriä samaa uraa kun mistä reitti oli jo kerran menny, joten sai vähän ajanvietettä kun pääsi morjesteleen vastaantulevia juoksijoita. Seuraavat kilometrit aina neljännelle juomapisteelle (noin 32,5km) saakka oli hyväpohjasta latupohjaa pitkin, jota oli mukavan helppo juosta. Kerran tosin onnistuin lentään naamalleni alamäessä, mutta onneks ei käyny pahemmin ja selvisin parilla naarmulla käsivarressa. Tällä etapilla ohitin pari hyytynyttä miestä, oma juoksu tuntu aika vahvalta. Kunnes sitten juuri ennen juomapistettä reilun 32 kilometrin kohdalla reidet rupes kramppaamaan. Aattelin jo että tässäkö tää nyt oli, pitääkö alkaa kävellä. Sinnittelin juomapisteelle ne pari sataa metriä. Juomapisteellä sain tsemppikannustukset: "enää" 10 kilometriä jäljellä! Sain myös suolatabletin kramppeja helpottamaan, ja se tuntukin purevan aika nopeesti. Heti juomapisteen jälkeen edessä oli aika raaka nousu teknistä polkua pitkin, jossa oli kyllä pakko kävellä jyrkimmät kohdat. Jaloissa alko painaa kunnolla ja geelit ei enää oikein uponnu. Varsinaista kunnon väsähtämistä ei tullu, mutta huomasin kyllä, että alko energiat aika vähissä jo olemaan. Asiaa ei auttanu kun mietti, minkälainen loppunousu oli vielä edessä.

Sitä ennen oli kuitenkin vielä taivallettavaa. Jossain vaiheessa palattiin samalle reitille, josta oltiin jo kerran juostu. 38km:n kohdalla oli viimeinen juomapiste. Vähän vettä ja urheilujuomaa ja matka jatku hyvää ulkoilureittä pitkin. Olipa ihanaa juosta ilman, että tarvi koko ajan kattoo jalkoihin. Tosin juoksu itessään ei enää tässä vaiheessa ollu niin ihanaa. Vähän ennen 40 kilometrin rajapyykkiä käännyttiin viimeseen loppunousuun Kultakeron huipulle. Huh mikä mäki. Mutta toisaalta oli lupa kävellä. Huipulle päästyäni oli kyllä mahtava fiilis! Ehkä pahin oli kuitenkin vielä edessä. Alamäki jyrkkää laskettelurinnettä pitkin teki reisille tosi hyvää! Mutta ne selvis. Mä selvisin! Aikaa reissuun meni 4:44 ja Garmin näytti matkaks 43.6 km. Tulokset löytyy täältä. Palkinnoks sain viikonlopun laskettelureissun Pyhälle. Onneks Rovaniemeltä ei oo pitkä matka. Ei voi kun suositella tapahtumaa, aika hieno elämys varmasti kaikille juoksijoille!

Voittajafiilis!

Maalissa!

Sunnuntai menikin matkustellessa ja tää viikko on ollu kovaa dipan viimeistelyä. Kiire on, että saan vanhat opinnot pois uusien alta. Vaikka blogiin saattaakin tulla vähän harvemmin juttua kun vuosi sitten, niin Instagrammissa (heinipapinsaari) ja Twitterissä (heinipa) voi myös seurata, päivitystahti saattaa ainakin välillä olla himpun verran tiheempi. :)

Tukholman maraton

Blogin puolella vierähtäny taas hurjasti aikaa viime kirjotuksesta. On ollu sen verran kiirettä, että ei oo oikeen ehtiny kirjotteleen, eikä mulla kyllä ihan kauheesti olis ollu mitään kirjotettavaakaan. Justhan mä vasta palasin Suomeen helmikuussa ja nyt on jo kesäkuu! Mutta kiva, että tuli kesä!

Tukholman maraton juostiin lauantaina ja se innosti herätteleen taas blogiakin henkiin. Kevät on menny reenien osalta vähän vaihtelevasti. Välillä tuntu, että kulkee, mutta liian usein että ei. Vuorotellen seinään on lentäny kirjat ja lenkkarit. Helsinki City Runin kävin juokseen kolme viikkoo sitten aikaan 1.40.08. Se jäi mun puolimaratonin ennätyksestä 13 minuuttia ja fiilis oli sen mukanen. Ei vaan kulkenu, enkä tiiä miks. Tai ehkä tiiän, voi olla että kokonaisrasitus elämässä nousi vähän liian suureks ja se vaikutti noin paljon urheilutuloksiin. Pahinta oli, etten tienny, oliko se ylikuntoo vai alikuntoo. Viikko HCR:n jälkeen Ideapark-juoksussa kymppi kulki vähän reilu 40min, joka ei sekään mikään loistoaika mulle ollu, mutta anto toisaalta uskoo siihen, että ehkä mä en aivan montussa ookkaan, reunalla korkeintaan. Sen ansioista päätin, että kyllä sitä Tukholmaan lähdetään koittamaan, vaikka lähtökohdat oli mitä oli ja viimeviikkojen reenit koostu lähinnä verkkailusta ja muutamista suunnistus- ja polkujuoksukisoista (suosittelen!).

Lähdettiin taas koko perhe juokseen. Tää oli nyt kolmas yhteinen maratonprojekti, ensimmäinen oli vuosi sitten Tukholmassa, toinen tammikuussa Las Palmasissa. Tällä kertaa valittiin Siljan sijaan Viikkari ja Helsingin sijaan Turku. Aikaisin aamulla kunnon tankkaukset laivan buffetissa, eipä tarvinnu enää ennen juoksua muuta syödä. Tukholmassa aamusää oli sateinen ja toivoin, että ilma pysyiskin viileenä. Niitä hellemaratoneja olin juossu jo kaks ja se oli kaks liikaa. En vaan oo kovin hellekestävä tyyppi. Vähän aikaa hengailtiin satamassa, kunnes lähdettiin tunnelbanalla kohti stadionia. Numeroitten haku ja lähtövalmistelut sai alkaa!

Mun numero oli 3881 ja lähtöryhmä C, eli aika edestä pääsin lähteen (brutto- ja nettoaikojen ero 12 sekuntia). Kovin kummosia tavotteita en ollu uskaltanu asettaa, kun kunto oli suuri kysymysmerkki. Salaa haaveilin omasta ennätyksestä (alle 3.18), mutta HCR:n perusteella se tuntu melko vaikeelta. Käteen kellon viereen valikoin 3.15 aikataulun, olis hauska seurata, kuinka siinä tavoitteessa pysyy. Lähtöpamaus koitti ja juoksu alkoi. Olo tuntu tankanneelta ja meno ei mitään kauheen irtonaista ollu. Eka kymppi suju aikaan 43.09 eli ei mikään hurja vauhti. Eka kierros (17km) suju hyvin porukassa juostessa ja tokalle kierrokselle lähtiessä tajusin, että alko pikkuhiljaa tulla selkiä vastaan. Juoksufiilis parani ja olo tuntu vahvalta. Saatoin jopa vähän kiihdyttää vauhtia, mutta yritin pitää mielessä, että matka on vielä pitkä. Puoliväli koitti aikaan 1.31.35. Rupes melkein naurattaan, se oli lähes 9 minuuttia kovempaa kun HCR:ssä. Mutta toinen samanmoinen oli vielä jaksettava ja ajassa ei siinänsä vielä hurrattavaa ollu, koska Lanzarotella ja Gran Canarialla puolivälin väliajat oli molemmissa noin 1.30.30 ja hyytyminenhän niissä molemmissa tuli loppuaikojen painuessa aikoihin 3.19 ja 3.18. No matka jatku Djurgårdenissa ja lisää selkiä tuli vastaan. En oikeestaan aatellu ollenkaan jäljellä olevaa matkaa, otin vaan tavoitteeks aina seuraavan selän, jonka otan kiinni ja taas seuraavan ja taas seuraavan. Lisätsemppiä sain kun ohittelin pieninumeroisia eliittilähtöryhmän naisia. Olin päässy jonkinmoiseen flow-tilaan ja jalat tuntu älyttömän vahvoilta. Kannoin mukana kolmee geeliä, mutta matkalla tajusin, etten taida niitä tarvita. Tankkaus oli onnistunu ja lisäenergiat sain järjestäjien urheilujuomista, joita joinkin lähes aina kun mahdollista ja lisäks kulu paljon vettä (kurkkuun ja muutenkin päälle). Kolmenkympin jälkeen kun saavuttiin takasin kaupunkiin, sain vielä lisää energiaa, kiitos yleisön. On toi Tukholma kyllä loistava paikka juosta maraton, siitä yleisöltä saamasta tuesta saa niin älyttömästi lisätsemppiä. Matka jatku ohituskaistalla ja mielessä mietin vaan, kuinka vieläkin tuntuu niin älyttömän helpolta. Garmin näytti vauhdiks suurinpiirtein samaa vauhtia kun alkumatkastakin ja ihmettelin, missä se hyytyminen viipyy, matkaakin oli mittarissa jo yli 35km. 3:15 tavotetta olin hinannu alaspäin jo aikapäivää sitten ja aattelin, että olis hienoo päästä alle 3:10. Jossain vaiheessa siinä 5km ennen maalia rupesin laskeskelemaan, että jopa alle 3:05 on mahkut, jos jaksan vaan loppuun saakka. Loppu tuli kivasti ja 2km ennen maalia tajusin, että tää on oikeesti ensimmäinen maraton, kun en hyydy, mä oikeesti jaksan juosta samaa vauhtia loppuun saakka. Vähän ehkä vielä kiristin vauhtia viimellä kilometrillä ja alko tuntuun pahalta. Mutta ei se mitään, se fiilis oli vaan niin mahtava. Ja kun vihdoin stadionin takasuora aukes, otin vielä kunnon loppukirin. Bruttokello näytti ajaks 3.05.11 ja nettoaika meni kuin menikin alle 3.05 aikaan 3.04.59. Uus ennätys synty 13 minuutilla ja fiilis oli kyllä mahtava. Kaikkien kevään vaikeuksien jälkeen aika tuntu ihan uskomattomalta, kun alunperin pelkäsin matkasta tulevan todella tuskainen. Osaltaan kiitos Tukholman loistavan juoksusään, hyytymistä ei tällä kertaa vaan tapahtunu. Loppupäivänä en voinu muuta kun hymyillä. Seuraava tavote on selvä. Sitä millon se haamuraja alittuu en vielä tiiä, mutta tää päivä anto uskoo siihen, että joskus se vielä tulee tapahtumaan. Ehkä piankin, jos pysyn terveenä ja vammattomana. Ja onhan mulla tässä aikaa, ainakin 20 vuotta.

Aikataulut ranteeseen ja menoks!

Statistiikkaa omasta juoksusta (lähde: http://results.marathon.se/2014)

Kun siskokin pääsi alle neljän tunnin ja äiti ja iskä aikaan noin 4.37, jäi reissu selvästi plussan puolelle. Ennen kisaa vannoin, että tää on mun viimenen Tukholma, ehkä viimenen maratonkin pitkään aikaan. Nyt en enää tiiä... Vähän houkuttelis kyllä ens vuonnakin taas! On tossa maratonjuoksussa jotain, mihin oon nyt jääny koukkuun. Tai kaikki ollaan jääty. Ehkä syksyllä joku maraton vois olla paikallaan, jos reenit sujuu hyvin. Nyt kesä on kuitenkin suunnistuksen aikaa ja Jukola odottaa vajaan kahden viikon päästä. Tänä vuonna laitan lampunkin päähän ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, kun pääsen alottaan Jukolan! Toki Venlat juoksen siinä päivällä ensin. Innolla odotan pääsyä Kuopion metsiin!

Family selfie

Gran Canaria maraton ja vaihdon loppu

Blogi laahaa vähän jäljessä, pahoittelut siitä niille, jotka innokkaana on odottanu mun maratonraporttia. Viimeset Kanaria-päiväni käytin kuitenkin tietokoneen sijaan mieluummin lomailuun perheen ja sukulaisten kanssa ja vasta lentokoneessa oli aikaa kirjotella tekstiä. Alkuviikko meni maratonista palautteluun: kierreltiin autolla saarta, käytiin shoppailemassa, siivottiin mun kämppä Las Palmasissa ja siirryttiin Puerto Ricoon hotelliin. Keskiviikkona ja torstaina tehtiin pari vaellusta geokätköilyineen ja käytiin vuorillakin, mutta oli kyllä niin kylmä ja sato vettä, ettei paljon tehnyt mieli siellä sen enempää hengailla. Myös uima-altaalla tuli aikaa vietettyä ja syötyä joka päivä hyvin, kun kerran pappa betalade. 

Tädin eka kätkö!

Lisää kätköilyä

Mutta sitten siihen maratoniin. Edellisen maratonin ja samalla ennätykseni juoksin siis Lanzarotella 8.12.2013. Joulu-tammikuussa olin reenannut  hyvin ja tehnyt pidempiäkin lenkkejä, joten lähdin matkaan ennätys mielessä. Reitti oli paljon tasasempi kun Lanzarotella, oikeestaan mitään suurempia mäkiä ei kaksi kertaa juostava 21.1km:n mittainen reitti sisältäny. Lauantaipäiväks mut kutsuttiin pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin meitä juoksijoita, poseerattiin Haile Gebrselassien kanssa ja sen jälkeen Haile piti pienen luennon elämästään, taustastaan, harjottelustaan ja filosofiastaan. Tosi mielenkiintosta ja oon niin ilonen, että sain kutsun tähän tilaisuuteen ja pääsin tapaamaan tän paitsi mahtavan juoksijan, mutta myös todella sydämellisen ihmisen. Sain nimmarinkin maratonin rintanumerooni, joten sunnuntaina juoksin sitten Hailen nimmari mukanani. 

Aamulla oli vähän epätietoisuutta kisakeskuksen sijainnista: kukaan ei ollut pahemmin stressanut sijainnin tarkistamisesta. Onneks kaduilla maratonin pussit selässä kisapaikkaa kohti kävelevät juoksijat paljasti oikeen suunnan ja ei tullut edes kiire. Maratonin ja puolikkaan lähtö oli klo 9.00 aamulla, kymppi lähti jo 20min ennen. Pienet verkat ja siirtyminen kohti ykköskarsinaa 10min ennen starttia. Kuulin kuuluttajan luettelevan ennakkosuosikkeja ja jotain omaa nimeeni muistuttavaakin kuulu. Mun nimen lausuminen ei oo täällä kaikille ihan helppoo, ehkä siks oonkin saanut lempinimen Papi. 

Olin ajatellut lähteväni noin 4:15 kilometrivauhtia. Eka kilometri nyt tietysti oli vähän nopeempi, mutta nopeesti vauhti tasottu siihen 4:05-4:15 väliin. Vähän liian kovaa siis ehkä, mutta hyvälle tuntu. Kaduilla oli aika paljon yleisöö, mutta ei sellasta hulabaloo-meininkiä kun Tukholmassa olin kokenut. Selvästi suurempi tapahtuma kuitenkin kun Lanzaroten maraton, jossa juoksijat jäi selvästi alle tuhanteen. Täällä sentään oli jotain 6 000 ilmottutunutta kaikille matkoille yhteensä. Eka puolimaraton meni helposti ja oli paljon juoksuseuraa. Myös yleisö kannusti paljon ja yllättävän paljon ihan omaa nimeekin kuuli, josta sai paljon lisätsemppiä. Puolimaratonin väliaika oli 1:30:45, eli 15 sekuntia kauemmin kun Lanzarotella. Aikalailla samaa vauhtia olin siis tullu, erona vaan se, että Lanzarotella oli alkupuoliskolla aika paljon alamäkee, mutta toisaalta myös muutamia aika tiukkoja nyppylöitä kavuttavana. Seura väheni puolivälin jälkeen, suurinosa kun jatko 21km:n kohdalla maalia kohti menevään karsinaan. Kuitenkin vielä noin 10km puolivälin jälkeen juoksu tuntu hyvälle ja vahvalle. Vauhti oli vähän hiipunu, mutta ei radikaalisti vauhdin ollessa noin 4:45. Kuumuus alko painaan ja kolmenkympin jälkeen tapahtu jotain. Jalat meni vaan lukkoon, muuttu tosi väsyneiks. Matkaa maaliin reilu 10km. Ja voin kertoo, oli pitkät ja HITAAT 10km. Jos matkan varrella vielä kolmenkympin kohdalla olin laskeskellut 3:10 alittamisen olevan mahdollista, niin pikkuhiljaa piti todeta, että hyvä jos ennätykseni tänään teen. Tai kumpa pääsisin edes maaliin. Energiat alko oleen aika loppu, vaikka kyllä mä matkan varrella riittävästi join ja pari geeliä söin. Olis varmaan pitänyt syödä se kolmaskin, mut jotenkin se vaan unohtu. 

Loppu oli kyllä aika taistelua. Joku järkevämpi olis voinu jättää leikin kesken, mutta mua ei oo tehty luovuttamaan. Sitä paitsi palkintorahat oli taas opiskelijalle sen verran mukavat, että pelkästään jo niittenkin takia tiesin, että maaliin sitä tänään on juostava, muuten en kyllä itelleni anteeks anna. Ja kyllä mä juoksinkin, yhtään kävelyaskelta en ottanu. En olis varmaan pystyny enää jatkaan juoksua, jos kävelyks olisin välissä heittäny. Loppumatkan keskikilsavauhdit huiteli 5:30 ja 5:50 välillä, joten aika radikaalia vauhdin hiipumista sitä kyllä tapahtu. Tasasesti hiipuva maraton, well done Heini! Sehän meni just taas niinku oli suunniteltu. Masennus oli vielä kovin suuri, kun Garmin näytti 42.2km (aika 3:15 jotain) ja maalia ei näy. Siinä vaiheessa mä kyl mietin et mie romahan. Jotenkin sitä sitten vaan taisteltiin tajunnan rajamailla maalivaatteen alle ja pysäytettiin kellot aikaan 3:18:25, joka on kuin onkin noin minuutin kovempi aika kun Lanzarotella, vaikka tää reitti nyt ilmeisesti olikin sitten sen puoli kilsaa ylipitkä, kun iskän, äitin ja Niinan Garminit näytti samaa lukemaa. Maalissa lysähdin aitaan vasten makaamaan ja mut kiikutettiin pyörätuolilla ensiapuun. Vähän aikaa lepoo, vettä ja banaania ja kyllä se elämä alko siitä sitten voittamaan. Tervettä tämä urheilu! :) 10 minuutin ensiavun jälkeen järjestäjät tuli hakeen mua vippitelttaan, jonne onnistuin ihan ite jo käveleen. Teltassa sitten odoteltiin puolisen tuntia kukitusta ja nautittiin täydestä palvelusta. 

Taistelu palkittiin naisten sarjan toisella sijalla. Brittivoittaja (yli 45-vuotias!) oli ylivoimanen ajalla 2:54, mutta mun jälkeen alko oleen vähän tiukempaa, kolmas hävis mulle vaan noin pari minuuttia. Jos olis matka ollu vähän pidempi, voi olla, että olis saanu kiinni. Voi olla myös, että olisin lysähtäny sitä aitaan vasten jo ennen maaliviivan ylitystä. Kisan jälkeen olo oli ristiriitanen. Tottakai olin onnellinen sijasta ja niistä kaikista onnitteluista ja hehkutuksesta, joita sain siellä osakseni ja ilonen siitä, että ylipäätään pääsin maaliin. Toisaalta olin kyllä ja oon vähän pettyny aikaan. Selvästi mulla olis rahkeita juosta maratonia 3:10, jopa 3:05 aikaan, mutta kestävyys ei vaan riitä. Ehkä se on totta mitä Hailekin sano, liian nuorien ei kannata juosta maratoneja. Kuulemma vasta 24-25 vuoden iässä se on järkevää. Toisaalta kyllähän mun ikä siis riittää nippanappa! Mutta kestävyys ei. Toisaalta ei se vaadi kun vaan lisää vuosia ja reeniä. Tulokset.

Seniorisarjan voitto

Se, onko maratonharjottelu sitten tässä iässä vielä niin järkevää, on kysymys erikseen. Täytyy sanoo, että pieni juoksukilpailukärpänen on Kanarian reissun aikana purassu ja oon miettiny, jos tulevaisuudessa kävisin Suomessakin vähän enemmän juoksukisoissa ja hankkisen oikein lisenssinkin. Nuorempana juoksin radalla enemmänkin, mutta sitten se jäi moneks vuodeks, kun suunnistuspanostus vei kaiken ajan. Toisaalta jos oikeesti haluisin alkaa panostamaan juoksuun ja Suomen tasolla pärjätä siinä, vaatis se enemmän keskittymistä pelkästään urheiluun. Tarvisin valmennustukea, oma harjottelu kun välillä saattaa olla vähän tyhmää, jos kukaan ei oo vahtimassa. Pitäs elää enemmän kuin urheilija, aina ruuasta, levosta ja kehonhuollosta lähtien. Suunnistuksen asemaa pitäs miettiä. En sano, että suunnistus pitäisi kokonaan lopettaa, mutta eipä siihen täysilläkään vois panostaa, ainakaan joka matkalle. Yks vaihtoehto olis tietenkin panostaa sprinttisuunnistukseen, johon mulla ehkä vois parhaimmat edellytykset ollakin. Metsäjuoksu (varsinkaan vaikeekulkusissa maastoissa) kun ei koskaan oo ollu se mun vahvin osa-alue.  Toisaalta suunnistus on mulle kyllä sellanen elämäntapa, että eipä niistä tutuista kisa- ja leirikuvioista pois hyppääminen helpolla tulis onnistumaan. Täytyy miettiä ja katsella, mihin suuntaan tää tästä lähtee kääntymään. 

Maratoonarit Finisher-paidat päällä

Suomeen paluu alkaa oleen kohta totisinta totta. Puoli vuotta sitten alotin uuden elämän Kanarialla ja nää 6 kuukautta oli kyllä varmaan parhainta aikaa mun elämässäni. En kadu sekuntiakaan, että päätin vielä opintojen loppupuolella lähtee vaihtoon ja nimenomaan Las Palmasiin. Uusi sivu elämässä käänty perjantaina, kun itkua vääntäen Las Palmasin lentokentällä hyvästelin saaren ja aloitin matkan kohti pohjoista. Jotta lämpötilan muutos ei kuitenkaan tulis liian isona shokkina, päätin ottaan pehmeen laskun kylmyyteen ja viettää 4 päivää Barcelonassa, jossa en ollukaan koskaan ennen käynyt. Nyt on pari päivää pörrätty ympäri kaupunkia ja pikkuhiljaa metrokarttakin on tullu tutuks. On tää vaan iso city Palmasiin verrattuna... :) Jossain välissä pitäs vähän blogin ulkoasuakin fiksata, varmaan jossain määrin bloggailua jatkan kuitenkin nyt vaihdon jälkeenkin. Mutta säästetään se säätäminen Suomeen sit. Oon ollu kaks vuorokautta pois Granilta ja kauhee ikävä jo nyt, haluun takasin… Pala mun sydäntä jäi sille saarelle <3

Tenerife Golden Mile ja Teide

Viimestä kokonaista Kanaria-viikkoa viedään… Toisaalta surullista ja haikeeta, toisaalta jännityksellä myös odotan, mitä uutta ja mukavaa Suomessa odottaa. Vielä en kaikkee tiiä, mutta eiköhän se tässä kevään mittaan selviä mihin tie vie. 

Viime viikonloppuna tuli tehtyä pieni reissu Teneriffalle. Olin aikasemminkin käyny saarella perhelomalla ehkä 4 kertaa jos oikein muistan, mutta kiva oli päästä nytkin uudemman kerran taas ja nähdä saarta vähän eri näkökulmasta, paljasjalkaisen teneriffalaisen opastuksella. Matka oli tosiaan vähän extempore reissu. Kisoja ei viikonlopulle löytyny omalta saarelta yhtä vuorijuoksukisaa lukuunottamatta, joten puoliläpällä ryhdyin tarkistamaan naapurisaarten kisatarjontaa. Runners.es -sivusto auki ja bingo! 10km kisa Teneriffalla, täydellinen viimeistelyharjoitus 8 päivää myöhemmin juostavalle maratonille. Kauaa ei tarvinnut mun juoksukisoja harrastavaa kaveriakaan reissuun houkutella, joten hetkessä oli jo lauttapaikat varattu ja kisoihin ilmottauduttu. Ihan pelkästään yhden kisan takia ei olis viittiny useempaa tuntia suuntaansa matkustaa, joten päätettiin samalla jäädä saarelle maanantaihin saakka, jotta ehdittiin sitten kisaa seuraavina päivinä vähän kierteleen saarella ja näkeen mm. Teide. Majotuskin järjesty kaverin isän luota, eikä pelkkä majotus, oli kyllä kunnon täyshoitopaketti. Ruoka aina valmiina pöydässä odottamassa kun takasin tultiin, kunnon kanarialaisia ja espanjalaisia herkkuja tarjoiltiin joka aterialla. Ja selvennettäköön sen verran, jos se joillekin on epäselvää, en ollu vierailulla miniäkokelaan roolissa, en todellakaan. Ihan kavereita ollaan vaan. 

Teide

Lauantaina tosiaan aamulautta Las Palmasista Santa Cruziin, majoittuminen ja ruokailu. Iltapäivällä sitten lähdettiin ajeleen kohti Playa de las las Americasia, jossa kisa käytiin klo 19.00 alkaen. Kyseessä ei ollu mikään kauheen iso kisa, noin 200 osallistujaa ja kaks matkaa: 5km ja 10km. Yks lenkki oli 2.5km, jonka juoksin sitten neljä kertaa. Tai oikeesti se oli vaan 2 460m, jonka sain myöhemmin harmikseni todeta. Ei mahdollisuuksia siis ennätyksen kohentamiseen, kun reitti oli sen 160m alimittanen. Mutta ei se mitään, hyvä reeni tuli tehtyä. Juoksin kovaa, mutta en ihan täysiä. Juoksu tuntu mukavalta, vaikka joka kierroksella rantaraitilla juostessa tuulikin aika kovaa mereltä. Aikaa tähän 9 840 metrin reittiin meni 38:07, joten ihan tyytyväinen voi juoksuun olla. Juoksulla irtos naisten sarjan toinen sija norjalaisen oikeen juoksijatytön jälkeen, joka tais pistellä reitin n. 3min kovempaa. Siinä mulle tavotetta! 

Palkinnot

Sunnuntaina oli sitten kokopäiväretki saaren läpi, pääasiallisena tarkotuksena nähdä Teide ja nousta sen päälle, jos mahdollista. Alhaalla sato vettä kaatamalla aamulla, mutta onneks päivän mittaan noustiin pilvien yläpuolelle ja Teidellä olikin ihan mieletön auringonpaiste. Valitettavasti päälle ei päästy, kun hissi oli koko päivän suljettu kovan tuulen takia ja vaelluspolkukin poikki jään vuoksi, tosin ei nyt muutenkaan tähän väliin olis neljän-viiden tunnin vaellus oikeen sopinut. Mutta kivaa oli muutenkin, löydettiin muutamia kätköjä ja otettiin paljon kuvia. Maanantain retki suuntautu sitten saaren koillisnurkkaan, jossa vierailtiin muun muassa Pico del Inglesin huipulla ja Playa de las Teresittasin hiekkarannalla, jonka hiekka on tuotu Saharasta. Illalla sitten lautta kotiin. Oli kiva pieni minivierailu saarelle.

Löysin metsästä ihan oikeen aarrearkun!

Voiko olla tyttö näin onnellinen lumen näkemisestä?

Pico del Ingles

Playa del Teresitas

Muutenkin tällä viikolla on ollu kivaa tekemistä, mutta myös vähän velvollisuuksien hoitoa. Viimesiin tentteihin on pitäny vähän kertailla ja hoitaa loppupaperisotaa. Muun muassa kaupungintalolla sai taas tovin vierähtämään, mutta onpahan nyt uloskirjautuminenkin hoidettu. Tentitkin on onnellisesti ohi ja toivotaan, että menee läpi! Eiköhän ne mee. Tänään iltapäivästä meenkin lentokentälle vastaanottamaan porukat. Meijän Gran Canarian maratonprojektista tehtiin oikein lehtijuttukin La Provinciaan. Numerot haettu, kaikki hyvin! Vielä kun ne loput juoksijatkin saadaan paikalle. Huomenna sit mennään!

Alkuvuoden reenielämää

Heippahei, täällä ollaan taas! En oo kadonnu, vaikken hetkeen oo blogia päivitelly. Ei oo vaan millään ehtiny kuulumisia kirjotella, kun on pitäny maksimoida rusketusta ja imee itteensä kaikki tää aurinkoenergia, mitä vaan on saatavilla. Vuoden alkupäivät on ollu täällä ihan mielettömät kelit, lähes joka päivä aurinko paistanu ihan pilvettömältä taivaalta ja ollu ihanan lämmintä. Päivät onkin sujunu mukavasti peruskaavalla herätys - aamupala - reeni - ruoka - auringonotto kattoterassilla - välipala - reeni - ruoka - nukkumaan meno. No ehkä välissä on pitäny ihan vähän facebookatakin... Mukavaa elämää, tähän vois melkein jopa tottua. Tosin torstai oli ainut poikkeus. Aamulla odottelin sopivaa rakoa, että sade ja ukkonen lakkais ja pääsisin reenin heittämään. Melkein onnistuinkin, 12km pysyin kuivana, mutta 2km ennen kotia sade alko taas ja kastuin ihan litimäräks. Mutta ei mua onneks sokerista oo tehty. Tällä viikolla piti kyllä alottaa vähän yhtä koulujuttua kirjottamaan, mutta ehtiihän sitä ens viikollakin, odottelen sitä ensimmäistä toista sadepäivää ja sit alan sykkimään.

Voisko pitkälle lenkille lähteminen olla aina näin hauskaa?

32,3 kilometriä myöhemmin...

Reenien välissä pitää välillä vähän levätäkin

Kisoja täällä on nyt tammikuussa vähän heikommin, mutta ei oikeestaan haittaa. Kyllähän mä niissä tykkään käydä, mutta toisaalta on myös kiva nyt kun saa pelkästään keskittyä reenaamiseen. Tosin ei tässä oo enää kun huomenna tasan kaks viikkoa maratonille, joten pikkuhiljaa aletaan taas keventään. Viimeset pari viikkoo on ollu ihan hyviä reeniviikkoja, oon juossu pari vähän pidempääkin juoksua (~30km) ja muutamia normaalia pidempiä reippaampia reenejä. Tänään tosiaan oli viimenen pitkä nousujohteinen 30km + verkat päälle ja täytyy kyllä sanoo, että hyvin meni. Jospa vaikka näiden ansioista en hyytyis tällä maratonilla niin aikasessa vaiheessa kun Lanzarotella, mieluummin en ollenkaan!

Yhden kolmen kilometrin pyrähdyksen kävin juoksemassa tossa 4. päivä lauantaina Arucasissa. Hauska tapahtuma, tosin koko ilta siellä meni kun lähtöjä oli useempi ja oma (seniorinaiset) oli vasta toiseks viimesenä. Kisan jälkeen oli tarjolla churroja ja suklaasulaa. Tulihan sieltä taas vähän palkintokaapin täytettäkin, mutta voitosta en tällä kertaa pystyny taisteleen. Ekan kierroksen (kilsan kierroksia yht. 3) pysyin Marian peesissä, mutta sitten se karkas alamäessä. No, ens kerralla sitten yritän tarjota vastusta! Jos sellasta ens kertaa nyt koskaan tulee. 

Gran Canaria Maraton juostaankin sitten koko porukka (-Oh, your family is as crazy as you!? -Yep!) sunnuntaina 26.1., jonka jälkeen on vielä muutamia päiviä aikaa nauttia saaresta ja lomailla yhdessä. Vaikka voisin vielä toisenkin puoli vuotta täällä helposti viettää, niin toisaalta on myös kiva päästä sitten taas Suomeen, vaikka vähän jännittääkin, miten se sopeutuminen sinne taas sujuu. Toivotaan, että hyvin! Ainakin on tosi ihanaa päästä näkeen kaikkia kivoja ihmisiä. Odotan myös, että pääsisin hiihtämään, jospa se talvi ei nyt sittenkään olis ihan kokonaan peruttu.

Lanzaroten maraton

42195 metriä on pitkä matka. Matkan varrella ehtii myös ajatella kaikenlaista, mm. seuraavan blogitekstin otsikkoa. Finaaliin pääsivät muun muassa Via Dolorosa, Kärsimysten tie sekä Eienääkoskaanmaratoniamullekiitos. Lopulta päädyin kuitenkin neutraaleimpaan versioon. Mun kohdalla kisa oli aika kaksijakoinen. Karkeesti jaettuna eka puolisko täyttä nautintoo, vika täyttä tuskaa. No ei ehkä täyttä tuskaa, mutta ei helppookaan.

10min ennen starttia (kuva: Fernando Jiménez)

Kisa lähti vauhdikkaasti liikkeelle. Ehkä liiankin? Vauhti oli tasasella sellasta 4:15min/km, ylämäissä tietysti vähän hitaampaa. Reitin suurimmat ja jyrkimmät ylämäet tuli vastaan ihan heti ensimmäisen kympin aikana, mutta mielestäni en liian kovaa niitä tykittäny, ei menny jalat hapoille. Juoksu tuntu kivalle ja mieli olis tehny päästellä vieläkin kovempaa, mutta onneks sentään jossain määrin olin tiedostanu, että matka on tänään aika pitkä. Kympin väliaika tais olla noin 43.30, mutta jyrkimmät mäet oli jo takana. 12km:n kohdalta alkoi laskettelu ja sitä jatkui lähemmäs 6 kilometrin ajan. Tällä välillä vauhti oli välillä reilusti alle nelostakin, mutta alamäkeen oli vaan niin mukava rullailla ja tuntu tosi hyvältä. Puolivälin saavutin aika tarkkaan ajassa 1:30:30 ja kaikki oli hyvin. Olin jo kymmenisen kilometriä taivaltanu yhdessä suomalaisen Timon kanssa ja meillä oli ihan hyvä vauhti päällä. 

Ekan kympin aikana otettu kuva, toi pallomies on 1:30 puolimaratonjänis (kuva: Fernando Jiménez)

Puolivälistä vielä muutamia kilometrejä tuntu helpolta, mutta sitten yhtäkkiä alko matka painaan. Tuli ylämäki ja Timo karkas. Oli aurinko ja tajuttoman kuuma. Juottopaikkaa sai odotella ikuisuudelta tuntuvan matkan ja rupesin kelaileen, kuinka monta kilometriä sitä nyt pitikään vielä juosta. Joku 18 tuntu aivan mahdottomalta. Tuli henkinen lamaannus kun huomasin, että vauhdit oli laskusuunnassa ja matka väheni tajuttoman hitaasti. Kylmiä väreitä tuli ja hiki virtas. Kävi kyllä mielessä, kun matkaa oli vielä jäljellä noin 15km, että näinköhän sitä päästään maaliin tänään ollenkaan. Yritin sulkee ikäviä ajatuksia pois mielestäni, mutta se oli vaikeeta. Jalat paino tonnin ja olisin halunnu vaan pysähtyä ja luovuttaa. Mutta en pysähtyny. Jatkoin vaan ja niin se matka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juottopisteitäkin tuli vähän tiheemmin ja käytin kyllä ne kaikki hyväks. Monta mukillista tuli sekä suuhun, että päähän kaadettua. Tässä vaiheessa ajalla ei ollu enää mitään väliä. Tärkeintä oli, että maaliin pääsisin. Tiesin koko ajan tilanteen, että juoksin toisena naisena ja kääntöpaikoissa pystyin arvioimaan eroa kolmantena juoksevaan. Viimeisellä kierroksella eteläisimmän kääntöpaikan jälkeen (matkaa maaliin noin 7km) tajusin, että jos maaliin juoksen ja en ihan kävelyks heitä, niin pitäs eron riittää kyllä 2. sijaan. Palkintorahat mielessä taistelin loppuun saakka ja kellot pysähty aikaan 3:19:27. Maalissa olo oli onnellinen, että selvisin maaliin, mutta vähän pettynyt, kun jäin siitä omasta 3:12 tavotteesta useita minuutteja. Ja varsinkin kun tavotteena ollut hyvä nousujohteinen kisa ei onnistunut sitten alkuunkaan. Tulokset.

Mitä olisin voinut tehdä paremmin? Mielestäni tankkaus oli ihan onnistunut, edellisinä päivinä söin ja join enemmän kun normaalisti ja riittävästi hiilareita. Myös kisan aikana join joka juottopisteellä ja söin yhteensä kolme geeliä, ekan otin 15 kilometrin kohdalla. Ehkä alotin liian kovaa, vaikka se ei sillon siltä tuntunu. Mutta olisinko jaksanu lopun paremmin, jos olisin alottanu hiljempaa tai rullaillu alamäkipätkän hitaampaa? Vaikuttiko antibioottikuuri? Oliko pitkiä lenkkejä liian vähän takana? Syksyn aikana mun pisin juoksu tais olla reilu 23km, joten sen puolesta vähän kylmiltään lähdin maratonia vetään. Nyt kun miettii, niin ekat 23 kilometriähän niitä helppoja oli ja sitten vasta alkoi väsyttään. Ehkä se vaatis niitä reilun kolmenkympin lenkkejäkin pari alle. Oon kuitenkin halunnu säästellä jalkoja, ja sen vuoks en oo tosi pitkiä lenkkejä juosten heittäny. Nyt on kuitenkin jalat taas kunnossa ja kunnossa ne aion myös pitää!

Viimeiset kolme kuvaa nappastu järjestäjien facebook-kuvista

Reitistä en oikeen osaa sanoo puolesta tai vastaan, kun niin vähän maratoneja on vasta takana, että en tiiä mikä on nopee ja mikä hidas. Kokeneemmat sanoivat, että ei tää nopeimmasta päästä ollut. Alku oli melko mäkistä sisältäen myös pari tiukempaa jyrkempää nyppylää. Sit oli toki se kuuden kilometrin laskettelupätkä, joka oli tosi nopee, mutta loppu rannikolla edestakas oli aika raskasta, pientä yläalamäkee ja mereltä tuuli jonkin verran. Lisäks loppureitti oli melko sekava. Vaikka olin kartasta reittiä etukäteen yrittäny opiskella, niin välillä olin kyllä ihan sekasin, että mihin pitää seuraavaks mennä. Onneks sentään maratonin reitinohjaajat oli vähän paremmin kartalla, kympin kisassahan osa porukasta oli ilmeisesti ohjattu väärälle reitille... Ei oo kuulemma reitti joka vuosi sama ja ens vuonna taas tullee muutoksia reittiin.

Garminin käppyrät

Seuraavaks on pieni joululoma paikallaan. Heti maratonpalauttelun jälkeen reenaamista jatkan tottakai, koska se on asia jota tykkään tehdä ja tekee mut onnelliseks. Eikä tää varmasti ollu viimeinen maraton, jonka juoksin, vaikka sellasia ajatuksia matkan varrella mielessä kävikin. Mutta se varmaan kuuluu asiaan. Näillä näkymin jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, seuraava mahdollisuus ennätyksen parantamiseen on 26.1.2014 kotinurkilla Las Palmasin kaduilla. Sitä ennen on ohjelmassa palauttelua, reenailua, tentteilyä, lomailua ja lyhyempiä kisoja kovina/reippaina reeneinä. Pari päivää Lanzarotella maratonin jälkeen meni mukavasti, mutta liian nopeesti. Koko saarta en ehtiny nähdä, joten siinä on hyvä syy palata sinne vielä uudestaankin joskus. Nyt meinais pientä maratonflunssaa pukata päälle, mutta en anna sen iskee pahasti, taistelen vastaan! Tänään saankin seuraa taas, kun lempisiskoni tulee viikoks vierailulle. Sopivasti saapuu myös vuosisadan myrsky tai jotain sinne päin, koulutkin suljettu ainakin tän päivän ajan kovan tuulen takia. Saa nähdä miten tilanne kehittyy... Mutta nyt purkaan pyykkivuorta. Hasta luego!