Artiklan syysvaellus

Teksti kertoo viime viikonlopun mahtavasta vaellusreissusta Kilpisjärvellä ja kolmen maan rajalla. Koska yks kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on mukana myös paljon kuvia: omalla kameralla räpsittyjä otoksia, mutta sain myös luvan käyttää blogissa varsin loistokkaita kuvia, kiitos Matias!!

Ainejärjestömme eli Artiklan syysvaellusreissu oli alkamassa, kun perjantaina aamulla jo kuuden jälkeen suurin osa reissumme 33 tulevasta juristista pakkasi rinkat, sauvat ja itsensä autoihin ja edessä oli pitkä ajomatka kohti Suomen käsivartta. Rovaniemeltäkin oli matkaa vielä sellainen 430km ja mä kun luulin, että asun nykyään pohjoisessa!

Kilpisjärvelle saavuttuamme käytiin tankkaamassa masut täyteen ja varsinainen seikkailu oli valmis alkamaan. Jonossa lähdettiin taivaltamaan 11 kilometriä kohti Kuohkimajärven varaus- ja autiotupia. Itselleni tuli ainakin aika yllätyksenä, kuinka pitkä ja raskas matka oli. 11km ei sinänsä kuulosta kovin pitkältä matkalta, mutta haastavaa siitä teki painavat rinkat sisältäen kaikki juomat ja ruuat, paikka paikoin varsin tekninen reitti sekä pitkän ajomatkan väsyttämät taivaltajat. Viimeset pari kilometriä alkoi jonossa jo kuulumaan lisääntyvässä määrin ”millon ollaan perillä” ja kuulemma viimeinen ”puoli” kilsaa oli aika pitkä! Mutta kun mökit näkyi, oli meillä ihan voittajafiilis! Linkki reittiin.

Nuotio laitettiin pystyyn, jokainen etsi paikan omalle makuupussilleen ja loppuilta vietettiin ihaillen tähtitaivasta ja revontulia, paistettiin makkaraa nuotiolla ja nautittiin hyvästä seurasta tunturien syleilyssä. Oli jotenkin ihan absurdia ajatella olevansa ihan erämaassa siellä pimeydessä, mutta kuitenkin niin paljon hyviä tyyppejä ympärillään. Olo oli tosi onnellinen, kevät ja kesä paiskittiin hulluna hommia ja tässä oli palkinto. Kaikki on nyt niin hyvin ja oon varma, että tein elämäni parhaan päätöksen, kun uskalsin hakea vielä opiskeleen toista tutkintoa ja nimenomaan Lappiin. Se on jännä kuinka elämässä tulee ylä- ja alamäkiä. Keväällä ja vähän kesälläkin 2013 ja 2014 olin aika rikki ja stressaantunut, syyt vaan oli erit. Viime syksy nyt oli ainutlaatuinen kaikin puolin, eikä sellaista varmaan koskaan enää vastaavaa tuu. Mutta nyt oon vasta löytänyt sen oman paikkani, täällä on kyllä hyvä olla. Jossain vaiheessa iltaa silmät alkoi väkisin painumaan kiinni ja aika nopeasti sitä unta sainkin, vaikka yläpetillä oli kyllä aika kuuma yö kiitos kamiinan. 

Kuva: Matias Partanen

Kuva: Matias Partanen

Lauantaina oli sitten koko päivän vaellusreissu Ruotsin ja Norjan tuntureilla. Tarjolla oli kaks matkaa: pitkä reilu 20km Norjan puolella ja lyhyt noin 13km Ruotsissa. Itse toimin lyhyen reissun vetäjänä ja kartanlukijana. Reitti oli tosi mukava: alku helppoa polkua Kilpisjärven rantaa pitkin noin 3km, jonka jälkeen lähdettiin kapuamaan kohti tuntureita seuraavat 5km. Alun koivikko muuttui avotunturiksi ja koko ajan myös lumimäärä lisääntyi ja tuuli oli aika kova. Tuntureilla oli kääntöpaikka ja sitä risteystä odotettiin aika kauan! Vähän ehkä jouduin huijaamaan jäljellä olevaan matkaa, jotta ihan kovin suuri epätoivo ei olis iskenyt. Mutta kun risteys vihdoin tuli ja alamäki takaisin mökille alkoi, muuttui yleisfiiliskin ryhmässä paremmaksi ja se viimeinen 5km tulikin taas tosi mukavasti. Myös toisella ryhmällä oli ollut loistoreissu Norjan puolella. Ilta kului kokkaillen retkimuonaa, korttia pelaillen, vähän geokätköillen ja yhteiskuvakin saatiin otettua kolmen valtakunnan rajapyykillä. Rohkeimmat kävi uimassakin! Iltanuotio sisälsi mm. makkaraa, vaahtokarkkeja ja Mertsin leipoman tikkupullan paistamista ja syömistä.

Koko ryhmärämä paitsi kuvaaja itse (Kuva: Matias Partanen)

Eräopasainesta

Ylöspäin!

The risteys

Alaspäin kohti mökkiä (Kuva: Matias Partanen)

Kuva: Matias Partanen

Kuva: Matias Partanen

Aamulla herätyskellot soi klo 6.00. Kamat laitettiin kasaan ja mökit kuntoon. Lähdin patikoimaan takaisin autoille ensimmäisessä ryhmässä klo 7.15. Kun mennessä vaeltamiseen meni aikaa taukoineen 4.5 tuntia, taittui matka nyt muutamalla tauolla kolmeen tuntiin. Rinkat autoon, vähän patukkaa naamaan ja matka kohti Saanaa alkoi. Ennakkotietona oli, että ”tosi helppo reitti, lenkkareilla pärjää”. Sitä se ei ihan ollut. Alku oli kyllä helppoa polkua ja portaita, mutta sitten reitti muuttui vaikeammaksi, oli jäätä ja liukasta. Matka tuntu aika pitkältä, kun aina näkyi ”huippu” ja sinne päästyämme näkyi taas seuraava ”huippu” ja taas seuraava. Muutamat itkupotkuraivarit kuului, mutta suomalaisella sisulla aika moni taisteli huipulle saakka! Itelläni sellanen pieni lisämotivaattori oli huipulla odottava kätkö. Saanan reissuun meni meillä sellanen 2h 45min ja kilsoja kerty ainakin 11km. Ihan hyvä vaelluspäivä siis. Edessä oli enää tankkaus ravintolassa ennen pitkää ja puuduttavaa ajomatkaa, joka meni kuitenkin loppujen lopuksi yllättävän nopeasti.

Kilpisjärven mahtava Saana (Kuva: Matias Partanen)

Matkalla Saanalle

Saanan huippu

Matkalla alaspäin

Aivan mahtava kolme päivää loistoseurassa loistomaisemissa. Reissussa oppi arvostaan taas kuumaa vettä, suihkua & saippuaa, kunnon ruokaa ja omaa sänkyä. Ja ehkä vähän sitä nettiä kännykässä. Kaikesta huolimatta tai ehkä just sen takia ensi vuonna ehdottomasti uudestaan! Ja kohteeksi joku yhtä huippupaikka!

Gran Canaria maraton ja vaihdon loppu

Blogi laahaa vähän jäljessä, pahoittelut siitä niille, jotka innokkaana on odottanu mun maratonraporttia. Viimeset Kanaria-päiväni käytin kuitenkin tietokoneen sijaan mieluummin lomailuun perheen ja sukulaisten kanssa ja vasta lentokoneessa oli aikaa kirjotella tekstiä. Alkuviikko meni maratonista palautteluun: kierreltiin autolla saarta, käytiin shoppailemassa, siivottiin mun kämppä Las Palmasissa ja siirryttiin Puerto Ricoon hotelliin. Keskiviikkona ja torstaina tehtiin pari vaellusta geokätköilyineen ja käytiin vuorillakin, mutta oli kyllä niin kylmä ja sato vettä, ettei paljon tehnyt mieli siellä sen enempää hengailla. Myös uima-altaalla tuli aikaa vietettyä ja syötyä joka päivä hyvin, kun kerran pappa betalade. 

Tädin eka kätkö!

Lisää kätköilyä

Mutta sitten siihen maratoniin. Edellisen maratonin ja samalla ennätykseni juoksin siis Lanzarotella 8.12.2013. Joulu-tammikuussa olin reenannut  hyvin ja tehnyt pidempiäkin lenkkejä, joten lähdin matkaan ennätys mielessä. Reitti oli paljon tasasempi kun Lanzarotella, oikeestaan mitään suurempia mäkiä ei kaksi kertaa juostava 21.1km:n mittainen reitti sisältäny. Lauantaipäiväks mut kutsuttiin pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin meitä juoksijoita, poseerattiin Haile Gebrselassien kanssa ja sen jälkeen Haile piti pienen luennon elämästään, taustastaan, harjottelustaan ja filosofiastaan. Tosi mielenkiintosta ja oon niin ilonen, että sain kutsun tähän tilaisuuteen ja pääsin tapaamaan tän paitsi mahtavan juoksijan, mutta myös todella sydämellisen ihmisen. Sain nimmarinkin maratonin rintanumerooni, joten sunnuntaina juoksin sitten Hailen nimmari mukanani. 

Aamulla oli vähän epätietoisuutta kisakeskuksen sijainnista: kukaan ei ollut pahemmin stressanut sijainnin tarkistamisesta. Onneks kaduilla maratonin pussit selässä kisapaikkaa kohti kävelevät juoksijat paljasti oikeen suunnan ja ei tullut edes kiire. Maratonin ja puolikkaan lähtö oli klo 9.00 aamulla, kymppi lähti jo 20min ennen. Pienet verkat ja siirtyminen kohti ykköskarsinaa 10min ennen starttia. Kuulin kuuluttajan luettelevan ennakkosuosikkeja ja jotain omaa nimeeni muistuttavaakin kuulu. Mun nimen lausuminen ei oo täällä kaikille ihan helppoo, ehkä siks oonkin saanut lempinimen Papi. 

Olin ajatellut lähteväni noin 4:15 kilometrivauhtia. Eka kilometri nyt tietysti oli vähän nopeempi, mutta nopeesti vauhti tasottu siihen 4:05-4:15 väliin. Vähän liian kovaa siis ehkä, mutta hyvälle tuntu. Kaduilla oli aika paljon yleisöö, mutta ei sellasta hulabaloo-meininkiä kun Tukholmassa olin kokenut. Selvästi suurempi tapahtuma kuitenkin kun Lanzaroten maraton, jossa juoksijat jäi selvästi alle tuhanteen. Täällä sentään oli jotain 6 000 ilmottutunutta kaikille matkoille yhteensä. Eka puolimaraton meni helposti ja oli paljon juoksuseuraa. Myös yleisö kannusti paljon ja yllättävän paljon ihan omaa nimeekin kuuli, josta sai paljon lisätsemppiä. Puolimaratonin väliaika oli 1:30:45, eli 15 sekuntia kauemmin kun Lanzarotella. Aikalailla samaa vauhtia olin siis tullu, erona vaan se, että Lanzarotella oli alkupuoliskolla aika paljon alamäkee, mutta toisaalta myös muutamia aika tiukkoja nyppylöitä kavuttavana. Seura väheni puolivälin jälkeen, suurinosa kun jatko 21km:n kohdalla maalia kohti menevään karsinaan. Kuitenkin vielä noin 10km puolivälin jälkeen juoksu tuntu hyvälle ja vahvalle. Vauhti oli vähän hiipunu, mutta ei radikaalisti vauhdin ollessa noin 4:45. Kuumuus alko painaan ja kolmenkympin jälkeen tapahtu jotain. Jalat meni vaan lukkoon, muuttu tosi väsyneiks. Matkaa maaliin reilu 10km. Ja voin kertoo, oli pitkät ja HITAAT 10km. Jos matkan varrella vielä kolmenkympin kohdalla olin laskeskellut 3:10 alittamisen olevan mahdollista, niin pikkuhiljaa piti todeta, että hyvä jos ennätykseni tänään teen. Tai kumpa pääsisin edes maaliin. Energiat alko oleen aika loppu, vaikka kyllä mä matkan varrella riittävästi join ja pari geeliä söin. Olis varmaan pitänyt syödä se kolmaskin, mut jotenkin se vaan unohtu. 

Loppu oli kyllä aika taistelua. Joku järkevämpi olis voinu jättää leikin kesken, mutta mua ei oo tehty luovuttamaan. Sitä paitsi palkintorahat oli taas opiskelijalle sen verran mukavat, että pelkästään jo niittenkin takia tiesin, että maaliin sitä tänään on juostava, muuten en kyllä itelleni anteeks anna. Ja kyllä mä juoksinkin, yhtään kävelyaskelta en ottanu. En olis varmaan pystyny enää jatkaan juoksua, jos kävelyks olisin välissä heittäny. Loppumatkan keskikilsavauhdit huiteli 5:30 ja 5:50 välillä, joten aika radikaalia vauhdin hiipumista sitä kyllä tapahtu. Tasasesti hiipuva maraton, well done Heini! Sehän meni just taas niinku oli suunniteltu. Masennus oli vielä kovin suuri, kun Garmin näytti 42.2km (aika 3:15 jotain) ja maalia ei näy. Siinä vaiheessa mä kyl mietin et mie romahan. Jotenkin sitä sitten vaan taisteltiin tajunnan rajamailla maalivaatteen alle ja pysäytettiin kellot aikaan 3:18:25, joka on kuin onkin noin minuutin kovempi aika kun Lanzarotella, vaikka tää reitti nyt ilmeisesti olikin sitten sen puoli kilsaa ylipitkä, kun iskän, äitin ja Niinan Garminit näytti samaa lukemaa. Maalissa lysähdin aitaan vasten makaamaan ja mut kiikutettiin pyörätuolilla ensiapuun. Vähän aikaa lepoo, vettä ja banaania ja kyllä se elämä alko siitä sitten voittamaan. Tervettä tämä urheilu! :) 10 minuutin ensiavun jälkeen järjestäjät tuli hakeen mua vippitelttaan, jonne onnistuin ihan ite jo käveleen. Teltassa sitten odoteltiin puolisen tuntia kukitusta ja nautittiin täydestä palvelusta. 

Taistelu palkittiin naisten sarjan toisella sijalla. Brittivoittaja (yli 45-vuotias!) oli ylivoimanen ajalla 2:54, mutta mun jälkeen alko oleen vähän tiukempaa, kolmas hävis mulle vaan noin pari minuuttia. Jos olis matka ollu vähän pidempi, voi olla, että olis saanu kiinni. Voi olla myös, että olisin lysähtäny sitä aitaan vasten jo ennen maaliviivan ylitystä. Kisan jälkeen olo oli ristiriitanen. Tottakai olin onnellinen sijasta ja niistä kaikista onnitteluista ja hehkutuksesta, joita sain siellä osakseni ja ilonen siitä, että ylipäätään pääsin maaliin. Toisaalta olin kyllä ja oon vähän pettyny aikaan. Selvästi mulla olis rahkeita juosta maratonia 3:10, jopa 3:05 aikaan, mutta kestävyys ei vaan riitä. Ehkä se on totta mitä Hailekin sano, liian nuorien ei kannata juosta maratoneja. Kuulemma vasta 24-25 vuoden iässä se on järkevää. Toisaalta kyllähän mun ikä siis riittää nippanappa! Mutta kestävyys ei. Toisaalta ei se vaadi kun vaan lisää vuosia ja reeniä. Tulokset.

Seniorisarjan voitto

Se, onko maratonharjottelu sitten tässä iässä vielä niin järkevää, on kysymys erikseen. Täytyy sanoo, että pieni juoksukilpailukärpänen on Kanarian reissun aikana purassu ja oon miettiny, jos tulevaisuudessa kävisin Suomessakin vähän enemmän juoksukisoissa ja hankkisen oikein lisenssinkin. Nuorempana juoksin radalla enemmänkin, mutta sitten se jäi moneks vuodeks, kun suunnistuspanostus vei kaiken ajan. Toisaalta jos oikeesti haluisin alkaa panostamaan juoksuun ja Suomen tasolla pärjätä siinä, vaatis se enemmän keskittymistä pelkästään urheiluun. Tarvisin valmennustukea, oma harjottelu kun välillä saattaa olla vähän tyhmää, jos kukaan ei oo vahtimassa. Pitäs elää enemmän kuin urheilija, aina ruuasta, levosta ja kehonhuollosta lähtien. Suunnistuksen asemaa pitäs miettiä. En sano, että suunnistus pitäisi kokonaan lopettaa, mutta eipä siihen täysilläkään vois panostaa, ainakaan joka matkalle. Yks vaihtoehto olis tietenkin panostaa sprinttisuunnistukseen, johon mulla ehkä vois parhaimmat edellytykset ollakin. Metsäjuoksu (varsinkaan vaikeekulkusissa maastoissa) kun ei koskaan oo ollu se mun vahvin osa-alue.  Toisaalta suunnistus on mulle kyllä sellanen elämäntapa, että eipä niistä tutuista kisa- ja leirikuvioista pois hyppääminen helpolla tulis onnistumaan. Täytyy miettiä ja katsella, mihin suuntaan tää tästä lähtee kääntymään. 

Maratoonarit Finisher-paidat päällä

Suomeen paluu alkaa oleen kohta totisinta totta. Puoli vuotta sitten alotin uuden elämän Kanarialla ja nää 6 kuukautta oli kyllä varmaan parhainta aikaa mun elämässäni. En kadu sekuntiakaan, että päätin vielä opintojen loppupuolella lähtee vaihtoon ja nimenomaan Las Palmasiin. Uusi sivu elämässä käänty perjantaina, kun itkua vääntäen Las Palmasin lentokentällä hyvästelin saaren ja aloitin matkan kohti pohjoista. Jotta lämpötilan muutos ei kuitenkaan tulis liian isona shokkina, päätin ottaan pehmeen laskun kylmyyteen ja viettää 4 päivää Barcelonassa, jossa en ollukaan koskaan ennen käynyt. Nyt on pari päivää pörrätty ympäri kaupunkia ja pikkuhiljaa metrokarttakin on tullu tutuks. On tää vaan iso city Palmasiin verrattuna... :) Jossain välissä pitäs vähän blogin ulkoasuakin fiksata, varmaan jossain määrin bloggailua jatkan kuitenkin nyt vaihdon jälkeenkin. Mutta säästetään se säätäminen Suomeen sit. Oon ollu kaks vuorokautta pois Granilta ja kauhee ikävä jo nyt, haluun takasin… Pala mun sydäntä jäi sille saarelle <3

Cruz de Tejedasta Guiaan

Eilen oli vuorossa taas vaelluspäivä ja tein upeen reissun. Voisin maisemien puolesta melkein julistaa lempparivaellusreitiks tähän mennessä, joten reissu ansaitsee ihan oman (kuva)postauksen. Lähtö oli Cruz de Tejedasta (1510m) ja päätepisteenä Guia (186m) eli aikamoinen alamäkireitti. Cruz de Tejedasta on joka kerta kiva lähtee tekeen reeniä, maisemat on upeet ja aurinko paistaa aina, siltä musta ainakin tuntuu. Matkalta löyty kolme kätköökin, joten senkin puolesta oikein onnistunut reissu! Tänään onkin ollu pylly vähän kipeenä, ei oo helppoo jaloille tollanen alamäkeen kävely. Linkki reittiin.

Roque Nublo viiden kilometrin päässä

Teneriffan Teide 100 kilometrin päässä

Laavakivilouhoksella

Täällä olis kiva maastopyöräilläkin

Evästauko Cruz del Cabezon ristillä

Teide taas, sinne vielä joku päivä!

Loppumatkasta Hoya de Pinedan kylä kalliokukkulan rinteillä

2 x vaellus + juoksukisa

Hui, kauheeta vauhtia menee aika täällä. Oon ollu täällä nyt jo tasan 2.5 kuukautta, enää 3.5kk jäljellä. Toisaalta onhan se kolme ja puoli kuukautta aika paljon aikaa ja sisältää pitkän joululoman, jollon ehtii tehdä ja nähdä kaikkee kivaa. Lisäks varasin just eilen tammikuun loppuun viimesen lennon pois Las Palmasista suuntana Barcelona, josta alkaa näillä näkymin kahden viikon reppureissuseikkailu Euroopassa päättyen helmikuun puolen välin tienoilla kotiin (jota mulla ei oo, tai kyllä se Kangasalan koti on aina koti!). Sitten vaan reittiä suunnitteleen, vinkkejä saa laittaa! Seuraavassa kuitenkin viime viikon urheilullisia kohokohtia.

Viikko sitten tiistaina päätin skipata aamun tunnit, kun piti hoitaa yhteen juoksutapahtumaan (Night Run) ilmottautuminen toimistolla klo 9.00, koska jostain syystä online-ilmottautuminen ei hyväksyny mun luottokorttia. Saatto kyllä vika olla järjestäjienkin päässä, koska en ollut tosiaankaan ainut, jolla oli ongelmia. Mutta aamulla siis heti paikan päälle toimistolle varmistamaan, että pääsin mukaan tähän 3000 juoksijan loppuunmyytyyn tapahtumaan. Oli kuulemma enää 21 paikkaa jäljellä aamulla, joten vähän täpärälle meni. Tosin en oo varma, oliko mun ilmottautuminen kuitenkin jo loppujen lopuks sisällä ja vaan maksu puuttu, koska kyllä ne sai koneeltaan mun online-ilmottautumisessa täyttämäni tiedot kaivettua. Mutta ainakin pääsin mukaan, se on pääasia. Lauantaina 16.11. klo 20.00 siis puolimaraton tiedossa pitkin Las Palmasin katuja, can’t wait.

Koska joka tapauksessa jäi väliin jo yks luento, niin ajattelin, ettei varmaan haittaa, jos skippaan ne kaks muutakin aamun tuntia ja teen jotain hauskempaa. Niinpä lähdin vaeltaan taas kerran. Jo kerran aikasemmin olin yrittäny reittiä Firgasista Teroriin, mutta harhauduin vähän reitiltä ja jouduin tekeen suunnitelma B:n ja taivaltaan Moyan kylään, josta pääsin bussilla kotiin. Nyt annoin reitille kuitenkin uuden mahdollisuuden ja vaelluskartan ja kompassin avulla ongelmakohdastakin selvittiin. Tosin pakko sanoo, että oppaassa oli tässä kohtaa vähän epäselvä kuvailu ja taas meinasin aluks lähtee väärää polkua. Ihan hieno reitti oli. Varsinkin puolivälin noin kolmen kilometrin pätkä harjun päällä oli upee, kun oli isot rotkot sekä vasemmalla, että oikeella.

Perjantaille bongasin netistä taas juoksukisan, tällä kertaa tie vei Aguimesin kylään noin 35 kilometriä Las Palmasista etelään päin. XXIX Milla Urbana Nocturna oli tapahtuman nimi ja matkana kolme kilometriä 500 metrin ympyrää kiertäen Aguimesin kaduilla, yhteensä siis 6 kierrosta. Sunnuntaihin verrattuna juoksu tuntu ihan lennolta. Tosin lämpötilakin oli vähän miellyttävämpi, kun lähtö oli vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Lisäks sain paljon kannustusta ja siten hurjasti lisätsemppiä suomalaiselta pariskunnalta, johon törmäsin ennen lähtöö ja ehdittiin siinä muutama sana vaihtaan. Oli niin kiva, kun sai joka kierroksen pahimmassa ylämäessä kunnon kannustusta, kiitos vielä Tuija ja Esko! Aika oli 10.46 ja tuloksena taas toinen sija, voittaja oli jälleen sama kun sunnuntain kisassa. Mutta nyt en hävinny enää kovin paljoo (6sek), tosin matkakin oli lyhyempi. Ehkä vielä joku päivä saan kunnolla haastettua! Tulokset tästä. Juoksujen aikataulujen venymisen vuoksi mulla olikin maaliintulon jälkeen enää reilun vartin verran aikaa viimesen Las Palmasiin menevän bussin lähtöön, joten menin varovasti tiedusteleen, jos voisin saada palkinnon vähän niinku etukäteen. Se ei onnistunu, koska kaikkien olis hyvä olla kuvattavana lehteen palkintojenjaossa. Sen sijaan mulle luvattiin, että pääsen Las Palmasissa asuvan toimittajan kyydissä kotiin. Vähän aikaa palkintojenjaon jälkeenkin saatiin vielä odotella, että Fernando sai juttunsa kirjotettua. Tuolikin vietiin jo alta, vaikka juttu ei ollu vielä valmis. Kiitos paljon mun kannustajille myös odotteluseurasta! J Kuvat kisoista nappastu järjestäjien sivuilta.

Lähtökiihdytys

Mitalikolmikko

Miesten ja naisten yleisen sarjan 3 parasta

Edellinen pysti sai kaverin

Kovaa juoksu noin myöhään illalla takas sen, että uni tuli silmään vasta puoli kolmen jälkeen yöllä. Jostain syystä heräsin kuitenkin lauantaiaamuna virkeenä kun peipponen jo ennen seittemää ja siitä aamulenkin ja aamupalan kautta 25mannan kisastudio pystyyn. Tosin kisastudio jäi vähän latteeks, kun ruottalaisilla ei taas vaihteeks oikeen tulospalvelu pelittäny, mutta ainakin kuulutus toimi, joten kärjen tilanteessa pysy joten kuten kärryillä. Kyllä vähän (paljon) olis tehny mieli olla itekin juoksemassa, on se Manna vaan sellanen syksyn ehdoton kohokohtareissu! Ens vuonna sitten, niinku kaikki muutkin kisat, jotka tänä kesänä jäi väliin. Yritän olla rikkomatta täällä itteeni.

Lauantaina iltapäivästä lähdettiin sitten Ilzen kanssa vallottaan taas etelää ja suuntana oli tällä kertaa Puerto Rico. Aikamoinen lomakylä, jossa tyyliin joka toisen kuuli puhuvan suomee tai vähintään ruotsia. Ihmeteltiin vähän aikaa kaupungilla ja käytiin satamassa, jonka jälkeen lähdettiin kiipeemään vuorille. Satamasta ja matkan varrelta ylöspäin yritettiin löytää kahta kätköö (Ilze on kokenut kätköilijä ja pääsyypää tähän munkin hurahtamiseen), huonoin tuloksin.  Satamassa oli liikaa ihmisiä ja tää toinen kätkö oli niin vaikee, että voi olla, että oltais tarvittu muutama ekstratunti sen löytämiseen. Vasta kolmas kätkö löyty ongelmitta  norjalaisten palmuaukiolta. Loppumatkasta tie vei ristille, josta tarkotus oli tarkkaan lasketun aikataulun ansioista päästä ihaileen auringonlaskua. Pilvet kuitenkin pilas tän suunnitelman, joten koko reissun odottamamme auringonlasku jäi sitten näkemättä. Pimeyskin tuli hetkessä ja täytyy sanoo, että jos nyt olisin yksin ollu, niin olis ollu aika aavemainen olo ja ehkä vähän pelottanu. Lopputaivallus alas ristiltä oli sitten hyvin mielenkiintonen kännykän valojen avulla. Lisäks ristiltä ei todellaan ihan suoraan alas päässy, vaan jouduttiin aikamoinen matka palaan takasinpäin samaa reittiä, jotta vihdoin löydettiin polku, joka vei alaspäin ja hetken päästä yhty soratiehen. Laskeskeltiin, että varmaan sellanen 4km pitäs vielä kävellä Arguineguinesiin, josta lähin bussipysäkki löytyy. Yht’äkkiä nähtiin takaa tulevan auton valot. Yllätys oli aika suuri, koska oltiin niin in the middle of nowhere pienellä vuoriston soratiellä, eikä tullu mieleenkään, että sitä tietä auto pystyis ees kulkeen. Haha, pistettiin peukut pystyyn ja saatiin autokyyti alas.

Taustalla Puerto Rico

Nyt on kätkö lähellä

Ainut löydetty kätkö

Kotipuolessa sitten bussipysäkiltä kotiin päin kävellessä saatiin loistoidea ja napattiin läheisestä kuppilasta take away mojitot mukaan ja mentiin fiilisteleen reissua omalle kattoterassille. Oltiin kyllä niin ansaittu ne! Varsinkin oon tosi ylpee Ilzestä, ei ollu helpoin reitti ensimmäiseks polvileikkauksen jälkeiseks vaellukseks, mutta hienosti selvittiin!