Gran Canaria maraton ja vaihdon loppu

Blogi laahaa vähän jäljessä, pahoittelut siitä niille, jotka innokkaana on odottanu mun maratonraporttia. Viimeset Kanaria-päiväni käytin kuitenkin tietokoneen sijaan mieluummin lomailuun perheen ja sukulaisten kanssa ja vasta lentokoneessa oli aikaa kirjotella tekstiä. Alkuviikko meni maratonista palautteluun: kierreltiin autolla saarta, käytiin shoppailemassa, siivottiin mun kämppä Las Palmasissa ja siirryttiin Puerto Ricoon hotelliin. Keskiviikkona ja torstaina tehtiin pari vaellusta geokätköilyineen ja käytiin vuorillakin, mutta oli kyllä niin kylmä ja sato vettä, ettei paljon tehnyt mieli siellä sen enempää hengailla. Myös uima-altaalla tuli aikaa vietettyä ja syötyä joka päivä hyvin, kun kerran pappa betalade. 

Tädin eka kätkö!

Lisää kätköilyä

Mutta sitten siihen maratoniin. Edellisen maratonin ja samalla ennätykseni juoksin siis Lanzarotella 8.12.2013. Joulu-tammikuussa olin reenannut  hyvin ja tehnyt pidempiäkin lenkkejä, joten lähdin matkaan ennätys mielessä. Reitti oli paljon tasasempi kun Lanzarotella, oikeestaan mitään suurempia mäkiä ei kaksi kertaa juostava 21.1km:n mittainen reitti sisältäny. Lauantaipäiväks mut kutsuttiin pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin meitä juoksijoita, poseerattiin Haile Gebrselassien kanssa ja sen jälkeen Haile piti pienen luennon elämästään, taustastaan, harjottelustaan ja filosofiastaan. Tosi mielenkiintosta ja oon niin ilonen, että sain kutsun tähän tilaisuuteen ja pääsin tapaamaan tän paitsi mahtavan juoksijan, mutta myös todella sydämellisen ihmisen. Sain nimmarinkin maratonin rintanumerooni, joten sunnuntaina juoksin sitten Hailen nimmari mukanani. 

Aamulla oli vähän epätietoisuutta kisakeskuksen sijainnista: kukaan ei ollut pahemmin stressanut sijainnin tarkistamisesta. Onneks kaduilla maratonin pussit selässä kisapaikkaa kohti kävelevät juoksijat paljasti oikeen suunnan ja ei tullut edes kiire. Maratonin ja puolikkaan lähtö oli klo 9.00 aamulla, kymppi lähti jo 20min ennen. Pienet verkat ja siirtyminen kohti ykköskarsinaa 10min ennen starttia. Kuulin kuuluttajan luettelevan ennakkosuosikkeja ja jotain omaa nimeeni muistuttavaakin kuulu. Mun nimen lausuminen ei oo täällä kaikille ihan helppoo, ehkä siks oonkin saanut lempinimen Papi. 

Olin ajatellut lähteväni noin 4:15 kilometrivauhtia. Eka kilometri nyt tietysti oli vähän nopeempi, mutta nopeesti vauhti tasottu siihen 4:05-4:15 väliin. Vähän liian kovaa siis ehkä, mutta hyvälle tuntu. Kaduilla oli aika paljon yleisöö, mutta ei sellasta hulabaloo-meininkiä kun Tukholmassa olin kokenut. Selvästi suurempi tapahtuma kuitenkin kun Lanzaroten maraton, jossa juoksijat jäi selvästi alle tuhanteen. Täällä sentään oli jotain 6 000 ilmottutunutta kaikille matkoille yhteensä. Eka puolimaraton meni helposti ja oli paljon juoksuseuraa. Myös yleisö kannusti paljon ja yllättävän paljon ihan omaa nimeekin kuuli, josta sai paljon lisätsemppiä. Puolimaratonin väliaika oli 1:30:45, eli 15 sekuntia kauemmin kun Lanzarotella. Aikalailla samaa vauhtia olin siis tullu, erona vaan se, että Lanzarotella oli alkupuoliskolla aika paljon alamäkee, mutta toisaalta myös muutamia aika tiukkoja nyppylöitä kavuttavana. Seura väheni puolivälin jälkeen, suurinosa kun jatko 21km:n kohdalla maalia kohti menevään karsinaan. Kuitenkin vielä noin 10km puolivälin jälkeen juoksu tuntu hyvälle ja vahvalle. Vauhti oli vähän hiipunu, mutta ei radikaalisti vauhdin ollessa noin 4:45. Kuumuus alko painaan ja kolmenkympin jälkeen tapahtu jotain. Jalat meni vaan lukkoon, muuttu tosi väsyneiks. Matkaa maaliin reilu 10km. Ja voin kertoo, oli pitkät ja HITAAT 10km. Jos matkan varrella vielä kolmenkympin kohdalla olin laskeskellut 3:10 alittamisen olevan mahdollista, niin pikkuhiljaa piti todeta, että hyvä jos ennätykseni tänään teen. Tai kumpa pääsisin edes maaliin. Energiat alko oleen aika loppu, vaikka kyllä mä matkan varrella riittävästi join ja pari geeliä söin. Olis varmaan pitänyt syödä se kolmaskin, mut jotenkin se vaan unohtu. 

Loppu oli kyllä aika taistelua. Joku järkevämpi olis voinu jättää leikin kesken, mutta mua ei oo tehty luovuttamaan. Sitä paitsi palkintorahat oli taas opiskelijalle sen verran mukavat, että pelkästään jo niittenkin takia tiesin, että maaliin sitä tänään on juostava, muuten en kyllä itelleni anteeks anna. Ja kyllä mä juoksinkin, yhtään kävelyaskelta en ottanu. En olis varmaan pystyny enää jatkaan juoksua, jos kävelyks olisin välissä heittäny. Loppumatkan keskikilsavauhdit huiteli 5:30 ja 5:50 välillä, joten aika radikaalia vauhdin hiipumista sitä kyllä tapahtu. Tasasesti hiipuva maraton, well done Heini! Sehän meni just taas niinku oli suunniteltu. Masennus oli vielä kovin suuri, kun Garmin näytti 42.2km (aika 3:15 jotain) ja maalia ei näy. Siinä vaiheessa mä kyl mietin et mie romahan. Jotenkin sitä sitten vaan taisteltiin tajunnan rajamailla maalivaatteen alle ja pysäytettiin kellot aikaan 3:18:25, joka on kuin onkin noin minuutin kovempi aika kun Lanzarotella, vaikka tää reitti nyt ilmeisesti olikin sitten sen puoli kilsaa ylipitkä, kun iskän, äitin ja Niinan Garminit näytti samaa lukemaa. Maalissa lysähdin aitaan vasten makaamaan ja mut kiikutettiin pyörätuolilla ensiapuun. Vähän aikaa lepoo, vettä ja banaania ja kyllä se elämä alko siitä sitten voittamaan. Tervettä tämä urheilu! :) 10 minuutin ensiavun jälkeen järjestäjät tuli hakeen mua vippitelttaan, jonne onnistuin ihan ite jo käveleen. Teltassa sitten odoteltiin puolisen tuntia kukitusta ja nautittiin täydestä palvelusta. 

Taistelu palkittiin naisten sarjan toisella sijalla. Brittivoittaja (yli 45-vuotias!) oli ylivoimanen ajalla 2:54, mutta mun jälkeen alko oleen vähän tiukempaa, kolmas hävis mulle vaan noin pari minuuttia. Jos olis matka ollu vähän pidempi, voi olla, että olis saanu kiinni. Voi olla myös, että olisin lysähtäny sitä aitaan vasten jo ennen maaliviivan ylitystä. Kisan jälkeen olo oli ristiriitanen. Tottakai olin onnellinen sijasta ja niistä kaikista onnitteluista ja hehkutuksesta, joita sain siellä osakseni ja ilonen siitä, että ylipäätään pääsin maaliin. Toisaalta olin kyllä ja oon vähän pettyny aikaan. Selvästi mulla olis rahkeita juosta maratonia 3:10, jopa 3:05 aikaan, mutta kestävyys ei vaan riitä. Ehkä se on totta mitä Hailekin sano, liian nuorien ei kannata juosta maratoneja. Kuulemma vasta 24-25 vuoden iässä se on järkevää. Toisaalta kyllähän mun ikä siis riittää nippanappa! Mutta kestävyys ei. Toisaalta ei se vaadi kun vaan lisää vuosia ja reeniä. Tulokset.

Seniorisarjan voitto

Se, onko maratonharjottelu sitten tässä iässä vielä niin järkevää, on kysymys erikseen. Täytyy sanoo, että pieni juoksukilpailukärpänen on Kanarian reissun aikana purassu ja oon miettiny, jos tulevaisuudessa kävisin Suomessakin vähän enemmän juoksukisoissa ja hankkisen oikein lisenssinkin. Nuorempana juoksin radalla enemmänkin, mutta sitten se jäi moneks vuodeks, kun suunnistuspanostus vei kaiken ajan. Toisaalta jos oikeesti haluisin alkaa panostamaan juoksuun ja Suomen tasolla pärjätä siinä, vaatis se enemmän keskittymistä pelkästään urheiluun. Tarvisin valmennustukea, oma harjottelu kun välillä saattaa olla vähän tyhmää, jos kukaan ei oo vahtimassa. Pitäs elää enemmän kuin urheilija, aina ruuasta, levosta ja kehonhuollosta lähtien. Suunnistuksen asemaa pitäs miettiä. En sano, että suunnistus pitäisi kokonaan lopettaa, mutta eipä siihen täysilläkään vois panostaa, ainakaan joka matkalle. Yks vaihtoehto olis tietenkin panostaa sprinttisuunnistukseen, johon mulla ehkä vois parhaimmat edellytykset ollakin. Metsäjuoksu (varsinkaan vaikeekulkusissa maastoissa) kun ei koskaan oo ollu se mun vahvin osa-alue.  Toisaalta suunnistus on mulle kyllä sellanen elämäntapa, että eipä niistä tutuista kisa- ja leirikuvioista pois hyppääminen helpolla tulis onnistumaan. Täytyy miettiä ja katsella, mihin suuntaan tää tästä lähtee kääntymään. 

Maratoonarit Finisher-paidat päällä

Suomeen paluu alkaa oleen kohta totisinta totta. Puoli vuotta sitten alotin uuden elämän Kanarialla ja nää 6 kuukautta oli kyllä varmaan parhainta aikaa mun elämässäni. En kadu sekuntiakaan, että päätin vielä opintojen loppupuolella lähtee vaihtoon ja nimenomaan Las Palmasiin. Uusi sivu elämässä käänty perjantaina, kun itkua vääntäen Las Palmasin lentokentällä hyvästelin saaren ja aloitin matkan kohti pohjoista. Jotta lämpötilan muutos ei kuitenkaan tulis liian isona shokkina, päätin ottaan pehmeen laskun kylmyyteen ja viettää 4 päivää Barcelonassa, jossa en ollukaan koskaan ennen käynyt. Nyt on pari päivää pörrätty ympäri kaupunkia ja pikkuhiljaa metrokarttakin on tullu tutuks. On tää vaan iso city Palmasiin verrattuna... :) Jossain välissä pitäs vähän blogin ulkoasuakin fiksata, varmaan jossain määrin bloggailua jatkan kuitenkin nyt vaihdon jälkeenkin. Mutta säästetään se säätäminen Suomeen sit. Oon ollu kaks vuorokautta pois Granilta ja kauhee ikävä jo nyt, haluun takasin… Pala mun sydäntä jäi sille saarelle <3