Finca de Osorion reissu

Sunnuntaina pyörähti kesätauon jälkeen käyntiin suunnistusliiga, jonka ensimmäinen syysosakilpailu järjestettiin Terorissa, Finca de Osorion maastossa. Lauantai-iltana innosta puhkuen kaivoin suunnistusvermeet kaapin perukoilta ja pakkasi kisarepun. Jos olisin tienny, mitä kaikkee mua seuraavana päivänä odottaa, en olis ollu ehkä ihan niin täpinöissäni.

Kotona vielä, kohta matkaan

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että on kyllä lottovoitto syntyä suomalaiseks suunnistajaks. Jos nyt suunnistaa siis haluaa. Kai sitä on pohjoismaalaisena ja erityisesti suomalaisena tottunu vähän liian hyvään koskien kisajärjestelyjä. Toisaalta onhan suunnistus Suomessa vähän eri mittakaavan laji kun täällä. Silti en osannu aavistaa, että ihan näin paljon löytäisin purnattavaa päivän kisaa koskien.

1. Lauantaina lueskelin kilpailuohjeita ja yritin selvittää, missä kisakeskus sijaitsee. Ohjeista en tietoo löytäny, joten rohkenin tiedusteleen asiaa kisasivujen keskustelupalstalla. Sain vastauksen, että se on se maatila siellä Finca de Osoriossa, pari kilsaa kävelyä Terorin bussiasemalta Arucasiin päin. Asia selvä. Onneks löysin alueen vanhan kartan, josta pystyin päätteleen maatilan sijainnin.
2. Sunnuntaiaamuna maatila löytyi lähes suoraan, tosin mitään opasteita sinne ei kyllä ollu. Ilmeisesti täällä kaikille tuttu paikka, joten mitä sitä nyt turhaan.
3. Olin paikalla 50 min ennen omaa lähtöaikaa (10.06, eka lähtö 10.00), eikä paikalla ollu vielä ketään muita, paitsi järjestäjiä, joilla oli vähän kisakeskuksen pystytys vaiheessa. Tähän on toisaalta jo tututtu aikasemmillakin Espanjan / Portugalin kisareissuilla, joten ei suuri yllätys.
4. Yllätys ei ollu myöskään se, että eihän kaikki ollu vielä valmista kymmenen aikaan. Sitä en tosin tiiä, johtuko lähtöaikojen myöhäistäminen järjestäjistä vai siitä, että kilpailijoilla oli vähän infoselvittelyt kesken. Lopulta vartin myöhässä pääsi eka metsään. Ei oo niin justiinsa.
5. Kun oma lähtövuoro koitti, ampasin kohti ykköstä. Pyörittelin siinä karttaa ja ihmettelin miks ei nyt oikeen täsmää. Iso kolmion mallinen pelto kyllä täsmäs, mut suunta oli vähän pielessä. No tähänkin löyty ihan luonnollinen selitys. Lähtöpaikka oli oikeesti maalin kohdilla ja k-piste siis parin sadan metrin päässä. Mitään viitotusta sinne ei tietenkään menny, sinne piti ekaks ihan ite suunnistaa.
6. Ykkönen löyty alkuhämmennyksen jälkeen, mutta jo kakkonen tuotti ongelmia. Kiersin jokasen puun kartan mukaisen rastipisteen välittömässä läheisyydessä, mutta lippua ei näkyny. Vasta kun menin riittävän paljon eteenpäin löysin lipun, väärästä puusta. Myös neljä muuta rastia oli väärässä paikassa, uskallan väittää: kolmonen (liian ylhäällä, mutta suhteessa kakkoseen ok), vitonen (oli raunion kulmassa, mutta mun silmän mukaan ympyrän keskipiste ei kyllä oo siinä), kasi (liian alhaalla notkossa) ja ysi (viereinen puu kartalla). Näistä suurimman osan löysin säkällä hetken pyörittyäni, mutta ysirastia en löytäny. Reilun viis minuuttia pyörin jokasta polun vieressä olevaa puuta ympäri, mutta lippua ei näkyny. Viitisen muutakin tyyppiä pyöri samaa rastia ja lopulta yhden miehen kanssa siinä oikeessa rastipisteessä taas kerran seistessämme päädyttiin lähtee meneen. Loppuradan juoksin kunnialla läpi ja liputkin löyty suoraan. Mutta kyllä se aika paljon harmittaa, jos 5/18 rastista ei oo kohdallaan. Maalissa juttelin muiden kanssa ja vähän samansuuntasia havaintoja oli tehty. Ysirastikin  maastosta kuulemma löyty, tosin 40 m väärässä paikassa, tossa alemmassa vihreessä rastissa kartalla.
7. Kaiken lisäks maasto oli sellasta viidakkoo, että viidakkoveitsen sinne olis mukaan tarvinnu. Näytän taas hetken siltä, kun olisin viillelly käsivarsiani oikein kunnolla ja vähän jalkojakin. 

Mutta ei se mitään, maalissa sai kokista ja hedelmiä, tuli vähän parempi mieli! Ja sain jopa hyväksytyn tuloksen lopulta ja ylivoimanen voittokin irtos. Ehkä pitää antaa liigalle vielä toinen mahdollisuus kuukauden päästä Maspalomaksessa.

MUTTA ei tässä vielä kaikki. Se, mikä mun päivästä teki erityisen mieleenpainuvan, oli vasta edessä. Olin siis päättäny hoitaa loppuverkat kipuamalla Pico Osorion huipulle ja loggaamalla pari kätköö sieltä. Kolmas kätkö sijaitsi myös lähes matkan varrella takaisin Teroriin päin, joten päätin käydä samalla sielläkin. Kaikki suju hyvin, kolmaskin kätkö löyty helposti kuivan ojarotkon pohjalta. Olin laskeutunu rotkoon tieltä betonipolkua pitkin, mutta kätköltä kohti Teroria päin lähdettäessä päätin oikasta suorinta reittiä. Ojarotkoo pitkin ylöspäin vaan ja tien piti tulla vastaan. Ojarotko loppu ja edessä oli viidakko. Aattelin, että tuskin tätä kauhee matka on, eiköhän se tie oo tossa ihan just. Arvatkaa oliko. Ei. Reilun tunnin huusin, kiljuin, itkin, kirosin, taistelin, luovutin, mutta pakkohan sitä oli jatkaa, en mä sinnekään voinu jäädä. En päässy eteenpäin. Jossain vaiheessa päätin lähtee takasinpäin, mutta en päässy sinnekään. Olin keskellä saniaisia, bambuviidakkoo, piikkipensaikkoja ja muita puskia. Pari kertaa kaaduinkin pää edellä pusikkoon ja oli jopa vaikeuksia päästä sieltä ylös. Yritin kuunnella autojen äänistä, missä menee tie. Hommaa hankaloitti vielä sakee sumu, joka nousi taas ihan tyhjästä.

Pico Osorion päältä

Kätkörotko

Kaatuminen, tässä vaiheessa jaksoin vielä kuvata, myöhemmin hengissä pois selviytyminen oli tärkeempää

Tuolta mä tulin

Kiersin lähes ympyrän enkä ees tajunnu sitä ennen kompassin ja kartan repusta kaivamista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vihdoin näin katulamput ja tajusin, että siellä on tie. Siitäkin kesti vielä hetkinen, ennenkö todella pääsin sille tielle asti. Olis vaan kannattanu ottaa se tuttu ja turvallinen polku alle, helppo se on näin jälkeen päin sanoo.

Yllä Garminin kiemurat kyseisestä kohdasta. Tuolla kartalla ylhäällä ojassa siis kätkö ja tarkotus ojarotkoo pitkin nousta ylöspäin ja siitä helposti tielle. Alunperin tavotteena oli päästä tolle oikeenpuolimmaiselle tielle, mutta loppujen lopuks vasemmalle päädyin. Lopulta en tielle ihan noin luotisuoraan tullu, vaan olin näköjään sammuttanu kellon hetki ennen. Tien löydettyäni piti kolmisen kilometriä taivaltaa Teroriin, mutta olin niin onnellinen, että selvisin sieltä viidakosta pois, ettei tuntunu missäään. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Taas opin jotain.